Kaverini antoi tämän minulle lainaksi, kun olimme jutelleet tiiviiden yhteisöjen hyvistä ja huonoista puolista. En olisi normaalisti tarttunut tähän teokseen, mutta se oli hyvin mielenkiintoinen. Kirjan ytimessä ovat vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset, joita järjestettiin ennen kaikkea 70-luvulla. Hoitokokouksista tuli minulle mieleen maolaiset kritiikki-itsekritiikkisessiot. Niissä kutsuttiin koko seurakunta koolle ja käytiin julkisesti läpi jonkun syntejä. Hoitokokoukset saattoivat jatkua tuntikausia, eikä ihmisille aina tullut ihan selväksi, mistä synnistä heitä oikein syytetään. Jos osasi olla oikealla tavalla katuvan oloinen, saattoi saada synninpäästön, mutta ei välttämättä. Kokous saattoi myös päättyä ratkaisemattomana, jolloin ihminen "sidottiin synteihinsä", eikä tällaista sidottua saanut esimerkiksi tervehtiä kadulla. Jos tervehti, niin oli seuraavassa hoitokokouksessa itse syytettyjen penkillä. Äärimmillään kokouksissa saatettiin erottaa ihminen koko r...