Siirry pääsisältöön

Light (M. John Harrison)


On harvinaista, että melkein vihaan romaania ensimmäisen sadan sivun ajan ja lopuksi päädynkin pitämään kirjasta aika lailla. Light onnistuu tässä tempussa.

Lightissa on kolme eri tarinalinjaa. Yksi sijoittuu nykyaikaan ja sen päähenkilönä on fyysikko, joka on juuri tekemässä teoreettisen läpimurron. Toinen ja kolmas sijoittuvat 2400-luvulle: niissä päähenkilöinä ovat avaruusaluksen pilotti ja epäonninen ex-seikkailija. 2400-luvun tarinat liikkuvat Kefahuchi Tractin lähistöllä: se on singulariteetti ilman tapahtumahorisonttia, piste jossa normaalit luonnonlait lakkaavat toimimasta. Kefahuchi on houkuttanut tutkijoita lukemattomista sivilisaatioita kautta galaksin historian, joten sen lähistöllä on miljoonia vuosia vanhoja observatorioita ja sen sellaista kamaa. Monet näistä menneistä jäänteistä sisältävät rahanarvoista teknologiaa, joten Kefahuchin ympäristö houkuttelee erilaisia seikkailijoita ja aarteenetsijöitä.

Miksi yksi tarinoista sijoittuu eri aikaan kuin kaksi muuta? Niin, se oli yksi asioista, jotka ärsyttivät minua ensimmäisen sadan sivun aikana. Varsinkin, kun nykyaikaan sijoittuvan tarinan tunnelma on hyvin erilainen kuin 2400-luvun tarinoissa: se muistuttaa enemmän psykologista kauhutarinaa kuin scifiä.

Jouduin tarkistamaan jossain sivun 30 kohdalla, milloin kirja olikaan kirjoitettu (2002), koska se antoi niin vahvat 90-lukuiset vibat. Kyllästyin hyvin nopeasti kirjan "rankkaan" asenteeseen. Varsinkin kirjan alkupuolella joka toisella sivulla puhutaan panemisesta tai tappamisesta ja ollaan silleen coolisti psykopaatteja. Tuli mieleen, että kirjailija on juuri lukenut Amerikan Psykon ja sai siitä vähän liikaakin vaikutteita. 

Yleensä päätän sivulla 50, onko lukemani kirja niin hyvä, että jaksan lukea sen loppuun. Lightin kohdalla olin vähän kahden vaiheilla. Päätin kuitenkin jatkaa, koska yksi kolmesta tarinasta oli aika kiinnostavan oloinen (vaikka kaksi muuta ottivatkin minua lähinnä päähän) ja koska kirjan teksti on todella hyvää.

Harrison käyttää kiinnostavia ilmaisuja ja leikittelee kielellä. Hän kirjoittaa dialogia, jossa ihmiset eivät käy nättiä ja selkeää keskustelua, vaan jättävät hirveästi asioita sanomatta, puhuvat toistensa ohi, lopettavat yllättäviin kohtiin ja vaihtavat yllättäen aihetta. Se oli loistavaa; juuri näin ihmiset oikeasti puhuvat. Se myös loi vahvan tunnelman kirjaan: ihmisten kykenemättömyys ymmärtää toisiaan nousi toistuvasti kirjan teemaksi.

Pikkuhiljaa jotain tapahtui. Henkilöt, jotka aluksi vaikuttivat ärsyttäviltä, alkoivatkin kasvaa yhä moniulotteisemmiksi. Ne toistuvasti toimivat vähän eri tavalla kuin olisin odottanut, mutta hyvällä tavalla. Hahmot tuntuivat oikein kolmiulotteisilta kirjan loppua kohden. Tarinan epäloogisilta tuntuneet kohdat alkoivatkin loppupuolella paljastua osaksi laajempaa kuviota, eivätkä ne olleetkaan pelkkää sekoilua.



Vähän vaikea sanoa, suosittelenko tätä kirjaa vai en. Saatan vuoden tai parin kuluttua muistella tätä kirjaa todella hyvällä, mutta alkupuolen rankistelu ärsytti kyllä aika tavalla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen. Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi. Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä jä