Tämä kirja herätti minussa paljon enemmän hämmentäviä tunteita kuin mitä sen nimen perusteella olisi mitään syytä olettaa.
Nimi perusteella kirja on täynnä lakitekstiä ja lainselityksiä, eikä se hämää: tämä on tenttikirja opetushallinnon tutkintoa varten, ei varsinaista viihdelukemista. Kirjasta saa ehkä parhaan käsityksen sisällysluettelon avulla:
1. Johdanto
2. Vastuun käsitteestä
3. Normi- ja ohjausjärjestelmät opetustoimessa
4. Palvelussuhteeseen liittyvät oikeudelliset vastuut
5. Rikosoikeudellinen vastuu
6. Vahinkovastuu
7. Työturvallisuus, työtapaturma ja opiskelutapaturma
Jos joku on vielä hereillä, niin saattaa herätä kysymys, miten näin umpitylsän kuuloinen sisältö voi herättää mitään tunteita, saati sitten hämmentäviä.
Pieni sivupolku: Kaikki järjestelmät, jotka rakentuvat ihmisten ylevien tunteiden varaan tuppaavat epäonnistumaan aika välittömästi, koska - yllätys yllätys - ihmiset eivät todellisuudessa ole niin hirveän yleviä. Aika ajoin on kokeiltu tai esitetty utopioita, jotka rakentuvat ajatukselle "jos kaikki vain olisivat kivoja toisilleen, niin..." Nämä ovat automaattisesti tuhoon tuomittuja. Ne ovat utopioita ihmisistä, mutta oikeasti joudumme pärjäämään näillä ihmisillä jotka meille on annettu.
Tämän johdosta toiset päätyvät nihilismiin ja pessimismiin: ihmiset ovat paskiaistäytteisiä paskiaisia paskiaiskuorrutuksella, joten siksi emme ikinä voi saada mitään kivoja asioita.
Mutta markkinatalous on poikkeus: se on kyynisen optimistinen järjestelmä. Markkinatalouden lähtökohtana ei ole ihmisten ylevät tai hienolta kuulostavat arvot, vaan ahneus ja kateus. Adam Smith keksi systeemin, jossa nämä alhaiset tunteet johtavat hyvään lopputulokseen: yleiseen vaurauden lisääntymiseen.
Suopohjan ja Liusvaaran myötä tajusin, että myös byrokratia on kyynisen optimistinen järjestelmä. Se perustuu ahneuden sijasta pelkuruuteen ja haluun välttää ongelmiin joutumista. Ja se toimii.
Meidän hallintomme rakentuu todella pitkälle sen varaan, että jos jotain menee pieleen, niin aina löytyy syyllinen. Kunnan rahoja on kadonnut? Viranhaltija saa linnaa, koska ei ole valvonut kunnan rahojen tilannetta. Joku kuolee ajaessaan jyrkänteeltä alas? Virkamies saa tuomion, kun paikalle ei ole laitettu varoituksia tai suojakaiteita. Joku sai ruokamyrkytyksen festareilla? Byrokraatti saa varoituksen, koska hygieniatasoa ei ole valvottu tarpeeksi. Ja niin edespäin.
Koska kaikki tietävät, että tämä on pelin henki, niin kaikki hallinnon työntekijät yrittävät parhaansa mukaan ennaltaehkäistä ongelmia. Ja siksi meidän yhteiskuntamme on niin turvallinen ja yleisesti hyvin toimiva.
Joo, toki seurauksena on myös tajutonta nipotusta ja holhousta, mutta kuten sanonta kuuluu, ei omelettia voi tehdä ilman elintarvikeviranomaisen hyväksymää hygieniasertifikaattia.
Norminpurku kuulostaa ensikuulemalta hyvältä: eikö hommat toimisi paremmin, jos sääntöjen sijasta voisi käyttää ihan vain perinteistä maalaisjärkeä? Mutta luettuani kirjan lukuisia esimerkkejä eri oikeustapauksista, en enää ole niin varma. Sieltä löytyy mitä härskimpiä kavalluksia, korruptiota ja välinpitämättömyyttä yleisestä turvallisuudesta. Suosikkini oli varmaan kunnan ATK-vastaava, joka soitteli työsuhdepuhelimellaan 40 000 markan edestä seksilinjoille ja sanoi puolustuksekseen, ettei kukaan ollut kieltänytkään tekemästä niin. Ja kaikki nämä esimerkit ovat ajalta, jolloin viranomaisten toimintaa säädeltiin vielä tarkemmilla normeilla kuin nykyisin.
Siitä siis hämmentävät tunteeni. En enää osaa oikein sanoa, mitä pidän liiallisena byrokratiana. Olen aina ajatellut, että virkamiesten taipumus kieltää kaikki johtuu siitä, että he yrittävät päästä helpolla ja vältellä vaikeuksia itselleen - ja nyt tajuan, että tajuttoman tiukka henkilökohtainen virkavastuu on juuri se menetelmä, jolla varmistetaan hallinnon puolueettomuus ja asianmukaisuus.
Byrokratiaa vähentämällä olisi ehkä helpompi perustaa liikkuva kahvila, mutta toisaalta koko yhteiskuntamme ilmeisesti vajoaisi muutamassa viikossa korruptoituneeseen kyberpunk-dystopiaan. Eli puolensa ja puolensa.
Kommentit
Lähetä kommentti