Hyvintoimintayhteiskunta (Jari Ehrnrooth)

Kaikkihan kannattavat hyvinvointivaltiota, vai mitä? Joka ikinen poliitikko haluaa "pelastaa hyvinvointivaltion", vaikka heidän ehdottamansa keinot ehkä ovatkin hyvin erilaisia. Mutta päämäärä on sama, eikä sitä kyseenalaista kukaan - paitsi Jari Ehrnrooth.

Hän aloittaa hyvällä kritiikillä: "Jos hyvinvointivaltio olisi saavuttanut ihanteensa, sosiaali- ja terveyspalveluiden kysyntä olisi ensin tasaantunut ja sitten supistunut. [...] Ne ovat kuitenkin kasvamistaan kasvaneet niin suuriksi, etä julkistalous on kriisissä."

Ehrnrooth sanoo, että hyvinvointiaate nojaa valheelliseen perustaan. Vapauksien korostaminen on johtanut tilanteeseen, jossa ihmiset saavat tehdä mitä vain, mutta heiltä ei vaadita mitään. Ja tämä on ongelma, koska ihmisen arvo ei ole vain siinä, että hän saa tarpeensa tyydytettyä. On parempi olla onneton Sokrates kuin onnellinen sika. "Kun mukavuus ja hyvä olo asetetaan arvoiksi, ihmiset alkavat toteuttaa itseään vapaa-ajan kulutusjuhlissa ja unohtavat, että ihmiselämän erityinen arvokkuus syntyy työssä, luovassa liikkeessä ja ponnistelussa."

Olen itse pohtinut viime aikoina paljon tätä samaa tematiikkaa. Olen käyttänyt sohvaa kulttuurimme symbolina: sillä lojuminen on niin mukavaa, ettei siltä jaksa nousta ylös. Netflixin tuijottaminen sohvalla lojuen on varmasti mukavampaa kuin kiipeäminen vuorelle. Mutta kumpi tekee ihmisen onnellisemmaksi?

(Mainittakoon tässä välissä, että minua ärsyttää Ehrnroothin tapa puhua "onnellisuudesta" kun hän tarkoittaa nautintojen ja mukavuuden tavoittelua. Eivät nämä ole sama asia! Useimmat meistä uskoakseni eivät käytä onnellisuutta ja nautintoa synonyymeinä: vaikkapa halkojen hakkaaminen tai gradun kirjoittaminen eivät ole nautintoa tai mukavuutta, mutta niiden tuomaa väsynyttä saavutuksen tunnetta useimmat varmaan kutsuisivat "onnellisuudeksi".)

Mutta ei siinä kaikki. Hyvinvointiyhteiskunta ei pelkästään aiheuta kansalaisilleen paradoksaalisesti huonoa oloa; se myös kuihtuu henkisesti. "Vapaa kulttuuri, joka asettaa velvollisuuden (esimerkiksi työetiikan, vastuuntunnon ja ahkeruuden) onnellisuuden (esimerkiksi vapaa-ajan hyvän olon kokemusten) edelle, on dynaamisempi, edistyksellisempi, kehityskykyisempi ja vahvempi kuin hyvinvoinnin ja onnellisuuden itseisarvoiseen tavoitteluun nojautuva kulttuuri."

Ehrnrooth tiivistää kritiikkinsä: "hyvinvoinnin osatekijöitä ei voi saavuttaa hyvinvointiyhteiskunnan takaamien oikeuksien ja palvelujen avulla. Ne kaikki nimittäin edellyttävät oikeuksien ja palveluiden oikeanlaista käyttöä, hyvintoimintaa, joka on mahdollista vain vastuuntuntoisen itsesäätelyn ja velvollisuusetiikan avulla."

Tilalle tarvitaan siis arvointentionaalinen moraalinen liberalismi, jossa yhteiskunta perustuu yleville (saavuttamattomille) ihanteille. Jossa ihmisillä on velvollisuuksia, ei vain vapauksia. Koska "paratiisi ei ole paikka, jossa minun on hyvä olla, vaan se on paikka, jossa minä olen hyvä."

Ehrnrooth esittää kuusi keinoa hyvintoimintaan:

1) Lisätä työntekoa kaikin keinoin. Vapaa-ajan helppo saavutettavuus korostaa levottoman hedonismin haittavaikutuksia.

2) Korottaa haittaveroja toiminnan ohjaamiseksi pois paheista, esim. alkoholista ja tupakasta.

3) Sote-palveluissa vaaditaan sitoutumista terveisiin elämäntapoihin ja vastuulliseen elämään.

4) Ronnie Horeshin kaavailemat social impact bondit, joissa yksityiset sijoittajat tuottavat ennalta ehkäiseviä palveluita, ja jos hanke vähentää julkisia kuluja, maksaa yhteiskunta sijoitetut rahat korkoineen takaisin. Tai joku vastaava systeemi.

5) Autoritäärisyyden jäänteiden purkaminen, esim. ay-liikkeiden vallan murtaminen.

6) Koulutuksen yksilöllistäminen

Ehrnroothin näkemyksessä on se hauskuus, ettei se sovi oikein selvästi perinteisiin poliittisiin ideologioihin. Se vaikuttaa aluksi arvokonservatiiviselta - mutta suuri osa kirjasta on liberalismin ylistystä ja pyrkimystä parantaa liberalismia, ei kumota sitä.

Pidin kirjasta paljon, ja se laittoi ajattelemaan. Mutta on siinä ongelmansakin.

Ehrnrooth esimerkiksi perustaa väitteensä hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisesta mm. siihen, että rikollisuus on kasvanut 60-luvulta tähän päivään. Mutta tämä perustuu vain rikosilmoitusten määrään. Pelkästään se, että vuonna 1987 jälkeen autokolareista ei saa vakuutuskorvauksia ilman rikosilmoitusta, nosti rikosilmoitusten määrää huomattavasti. Siksi emme voi vain verrata poliisin tietoon tulleen rikollisuuden määrän muutosta saadaksemme selville rikollisuuden muutoksen.

(Onneksi on tutkimusta (Salmi 2008, https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/152444/235_Salmi_2008.pdf?sequence=2). Kutsuntaikäisiltä miehiltä kysyttiin 1962 rikollisuuskokemuksista. Samat kysymykset esitettiin vuonna 2006. Vertaamalla tuloksia saamme selville vähän paremmin rikollisuuden kokonaiskuvaa. Näissä tuloksissa 60-luku ei vaikuta mitenkään olennaisesti paremmalta kuin 2000-luku: varkauden kohteeksi oli vuonna 1962 joutunut 61,9% vastanneista; vuonna 2006 luku oli 57,1. Ryöstöjen osalta trendi on päinvastainen: 6,7% versus 12,4%. Varkaudet vähentyneet, ryöstöt lisääntyneet. )

Tämä ei suoraan kumoa Ehrnroothin teesiä (loppujen lopuksi rikollisuus ei ole kautta linjan laskenut), mutta se heikentää sitä. Samalla se pistää epäilemään kirjoittajan hyvää tahtoa: hän vaikuttaa tukeutuvan niihin tilastoihin, jotka tukevat hänen teesiään, eikä tongi asiaa sen tarkemmin. Tämä on vähän epäilyttävää.

Toinen merkittävä ongelma on siitä, että Ehrnrooth korostaa usein yksilöiden velvollisuuksia, mutta tuntuu aina näissä kohdissa unohtavan, ettei kaikilla ole samoja mahdollisuuksia täyttää velvollisuuksiaan. Ilmeisin esimerkki ovat eri tavalla vammaiset ihmiset, mutta myös esim. mielenterveyskuntoutujat ovat usein aika heikoissa kantimissa toteuttaa mitään yhteiskunnan asettamia velvollisuuksia. Hyvinvointiyhteiskunta on nimenomaan laajentunut siksi, että haluamme pitää kaikki mukana mahdollisimman täysivaltaisesti emmekä halua antaa kenenkään tippua yhteiskunnan ulkopuolelle. En ole varma, miten hyvintoimintayhteiskunnassa toimittaisiin näiden ihmisten suhteen, sillä Ehrnrooth ei tähän anna vastausta. Ja se on aika iso ongelma kirjan teesin kannalta.

Kirja myös välillä jaarittelee ja eksyy aika usein sivupoluille. Esimerkiksi kirjan toinen osa, joka käsittelee vapautta, on aikamoista horinaa täynnä. Ehrnrooth mm. pohtii vapaan tahdon mahdollisuutta: syyn ja seurauksen laki on ankara, eikä siinä oikein ole tilaa "vapaudelle". Lopuksi hän kuitenkin täysin ylimalkaisesti (ja aika järjettömän oloisesti) toteaa, ettei ihmisen harkitseva tietoisuus johdu vain fysiikasta. Vaan ilmeisesti... jostain muusta? Jota ei selitetä tai selvennetä millään tavalla? Tämä oli aika ankeaa.

Yhteenvetona: poliittisesta filosofiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea ainakin ensimmäinen osa kirjasta. Hyvinvointiyhteiskunta on meillä niin ilmiselvästi tärkeänä pidetty asia, että sen kritisoiminen on pakostakin aika tuoretta.