Siirry pääsisältöön

Myyttiä ja legendaa ja mitä näitä onkaan (Antiikin myytit)

Olen lukenut Paavo Castrénilta jo muutaman antiikkia käsittelevän kirjan, joten tartuin myös hänen pari vuotta vanhaan kirjaansa Antiikin myytit (Otava 2017). Täytyy sanoa, että petyin kyllä tämän kirjan kanssa.


Ensinnäkin kirjan rakenne oli outo. Kirja esitteli ensin kreikkalaisia jumaltaruja ja loppuosassa roomalaisia legendoja. Nämä kaksi myyttityyppiä ovat kuitenkin luonteeltaan niin erilaisia, että niistä olisi ollut paljon järkevämpää tehdä erilliset kirjat.

Toisekseen Castrén kertoo myytit yllättävän tylsästi ja yhteenvedonomaisesti. Aivan liian monessa tarussa hän toteaa tyyliin "sitten sankari surmasi hirviön", kertomatta mitään yksityiskohtia. Jos ei ole kuullut tarua ennen, on siitä joskus vaikea saada otetta. Mutta kun tulee kyse henkilöistä, Castrén luettelee heidän koko sukuluettelonsa, niin isän kuin äidin puolelta. Se tekee lukemisesta haastavaa, kun nimiä vilisee, mutta lähes kaikki niistä ovat suht merkityksettömiä tarinan kannalta. Ihan tulee flashbackejä siihen kevääseen, kun luin Raamatun. Ymmärrän toki, että Castrén haluaa kirjan toimivan myös lähdeteoksena, mutta silloin olisi ollut parempi piirtää vaikka sukutauluja. Näitä on muutama, mutta vain kirjan alussa, nekin epätäydellisiä ja vähän oudoista henkilöistä valittu.

Siitä pääsemmekin kolmanteen ongelmaan: kirja on huonosti toimitettu. Valitin tästä samasta asiasta jo Castrénin aiemman kirjan Uusi antiikin historia kohdalla, eikä mikään ole parantunut. Teksti muuttuu loppuosassa välillä kaksipalstaiseksi ilman mitään logiikkaa, koko kirja loppuu oudosti kesken kaiken ilman mitään loppusanoja, henkilöistä puhutaan ennen kuin heitä on esitelty, jotkut myytit kerrotaan käytännössä kahdesti jne. Koko kirja olisi vaatinut lisää työtä.

Tulen varmaan kyllä käyttämään tätä lähdeteoksena, enkä kadu kirjan hankkimista, mutta olen hyvin ärsyyntynyt silti. Tässä oli aineksia hyvään kirjaan, mutta niistä tehtiin selvästi liian kiireesti vain keskinkertainen teos.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo