John Haldon: Bysantin historia (Gaudeamus 2010, suom. Kaisa Sivenius. Alkuteos Byzantium: A History, 2000)
Milloin Rooman valtakunta kaatui? Useimmat vastaisivat "400-luvulla": jotkut sanoisivat 410, toiset 476, toisinajattelijat vaikka 406 tai 480. Pedantit muistuttaisivat kuitenkin, että Rooman valtakunta lakkasi olemasta vasta 1453. Silloin Osmanien valtakunta valloitti Konstantinopolin ja Itä-Rooma eli Bysantti lakkasi olemasta. Mutta bysanttilaiset eivät kutsuneet itseään bysanttilaisiksi tai itä-roomalaisiksi: he olivat vain roomalaisia. Vaikka valtakunnan länsiosat menetettiin 400-luvulla, ei itäosille tapahtunut mitään, ja koska pääkaupunki oli siirtynyt Konstantinopoliin jo 300-luvulla, ei Italian ja Gallian menetys tarkoittanut valtakunnalle mitään kuoliniskua. Rooman valtakunta ei ollut enää yhtä mahtava kuin ennen, mutta se sinnitteli ja aika ajoin kukoistikin vielä tuhat vuotta.
Me emme kuitenkaan kutsu Itä-Roomaa enää "Roomaksi", ehkä siksi, ettei Bysantin historia ei ole niitä kaikkein loistavimpia. "Rooman valtakunnan nousu ja tuho" kuulostaa hienolta: "Rooman valtakunnan nousu ja hidas, tuhatvuotinen hiipuminen ja hiljattainen romahdus" ei ole enää yhtä innostavaa. Bysantti pitää erottaa Roomasta jotta saamme säilytettyä Rooman valtakunnan yllä myyttisen loisteen.
Ei Bysantin historia todellisuudessa ollut pelkkää hiipumista ja romahdusta. Aina parinsadan vuoden välein keisarikunta valtasi itselleen laajojakin alueita, mutta sitten se menetti ne ja vähän ekstraa päälle. Uusi kukoistuskausi koittaa aina, mutta aluevaltaukset eivät ikinä ulottuneet yhtä kauas kuin aiemmalla kerralla, ja kun tuli taas takkiin, niin menetetty alue oli vallattua suurempi. Bysantin alue sykki isommaksi ja pienemmäksi, mutta vuosisatojen keskiarvona se vain pieneni ja pieneni, kunnes 1400-luvulla ei ollut muuta jäljellä kuin Konstantinopoli ja muutamia saaria - ja sitten nekin menetettiin Osmaneille vuonna 1453.
Mutta kuitenkin: tuhat vuotta! Kovinkaan moni valtakunta ei voi kehuskella pysyneensä pystyssä tuhatta vuotta. Ja tämä siitä huolimatta, että keisarikunta joutui kokemaan sisällissotia, valloituksia omille alueilleen, jopa pääkaupungin ryöstön vuonna 1204. Kaikesta tästä huolimatta valtakunta ei vain romahtanut vaan se sinnitteli ja jopa kukoisti vuosisadasta toiseen.
Bysantin jatkuvuuteen oli useita syitä, kuten ortodoksisen kirkon ja helleenisen perinnön luoma vahva kulttuuri, mutta ennen kaikkea kyse oli byrokratiasta. Bysantti oli alkuperäinen syvävaltio, jonka hallintokoneisto oli monimutkainen mutta tehokas. Keisarit menevät ja tulevat, barbaarit aina välillä riehuvat ja valloittavat alueita, mutta byrokratia vain pysyi. Länsi-Euroopassa valtakunnat romahtivat perusteellisesti, koska niissä valta oli aatelisilla. Kun aateliset kääntyivät toisiaan vastaan jossain sisällissodassa, koko valtio romahti. Mutta Bysantissa hallintoa johtivat ammattivirkailijat, jotka nousivat ainakin suhteellisen meritokraattisesti asemiinsa. Tällainen tuo vakautta. Kuten totesin aiemmin toisen kirjan yhteydessä: "Byrokratiaa vähentämällä olisi ehkä helpompi perustaa liikkuva kahvila, mutta toisaalta koko yhteiskuntamme ilmeisesti vajoaisi muutamassa viikossa korruptoituneeseen kyberpunk-dystopiaan." Tämä piti näemmä paikkansa myös keskiajalla.
Haldonin kirja on tiivis paketti: se käy koko Bysantin historian, talouden, kulttuurin ja uskonnollisen tilanteen läpi vain 200 sivussa! Kirjan nimeksi olisi pikemminkin sopinyt "Bysantin pääpiirteet": näin lyhyeen kirjaan ei yksityiskohtia mahdu. Mutta toisaalta mikäli aihe on entuudestaan suhteellisen tuntematon, niin juuri tällaisesta yleiskatsauksesta onkin ihan hyvä aloittaa.
Me emme kuitenkaan kutsu Itä-Roomaa enää "Roomaksi", ehkä siksi, ettei Bysantin historia ei ole niitä kaikkein loistavimpia. "Rooman valtakunnan nousu ja tuho" kuulostaa hienolta: "Rooman valtakunnan nousu ja hidas, tuhatvuotinen hiipuminen ja hiljattainen romahdus" ei ole enää yhtä innostavaa. Bysantti pitää erottaa Roomasta jotta saamme säilytettyä Rooman valtakunnan yllä myyttisen loisteen.
Ei Bysantin historia todellisuudessa ollut pelkkää hiipumista ja romahdusta. Aina parinsadan vuoden välein keisarikunta valtasi itselleen laajojakin alueita, mutta sitten se menetti ne ja vähän ekstraa päälle. Uusi kukoistuskausi koittaa aina, mutta aluevaltaukset eivät ikinä ulottuneet yhtä kauas kuin aiemmalla kerralla, ja kun tuli taas takkiin, niin menetetty alue oli vallattua suurempi. Bysantin alue sykki isommaksi ja pienemmäksi, mutta vuosisatojen keskiarvona se vain pieneni ja pieneni, kunnes 1400-luvulla ei ollut muuta jäljellä kuin Konstantinopoli ja muutamia saaria - ja sitten nekin menetettiin Osmaneille vuonna 1453.
Mutta kuitenkin: tuhat vuotta! Kovinkaan moni valtakunta ei voi kehuskella pysyneensä pystyssä tuhatta vuotta. Ja tämä siitä huolimatta, että keisarikunta joutui kokemaan sisällissotia, valloituksia omille alueilleen, jopa pääkaupungin ryöstön vuonna 1204. Kaikesta tästä huolimatta valtakunta ei vain romahtanut vaan se sinnitteli ja jopa kukoisti vuosisadasta toiseen.
Bysantin jatkuvuuteen oli useita syitä, kuten ortodoksisen kirkon ja helleenisen perinnön luoma vahva kulttuuri, mutta ennen kaikkea kyse oli byrokratiasta. Bysantti oli alkuperäinen syvävaltio, jonka hallintokoneisto oli monimutkainen mutta tehokas. Keisarit menevät ja tulevat, barbaarit aina välillä riehuvat ja valloittavat alueita, mutta byrokratia vain pysyi. Länsi-Euroopassa valtakunnat romahtivat perusteellisesti, koska niissä valta oli aatelisilla. Kun aateliset kääntyivät toisiaan vastaan jossain sisällissodassa, koko valtio romahti. Mutta Bysantissa hallintoa johtivat ammattivirkailijat, jotka nousivat ainakin suhteellisen meritokraattisesti asemiinsa. Tällainen tuo vakautta. Kuten totesin aiemmin toisen kirjan yhteydessä: "Byrokratiaa vähentämällä olisi ehkä helpompi perustaa liikkuva kahvila, mutta toisaalta koko yhteiskuntamme ilmeisesti vajoaisi muutamassa viikossa korruptoituneeseen kyberpunk-dystopiaan." Tämä piti näemmä paikkansa myös keskiajalla.
Haldonin kirja on tiivis paketti: se käy koko Bysantin historian, talouden, kulttuurin ja uskonnollisen tilanteen läpi vain 200 sivussa! Kirjan nimeksi olisi pikemminkin sopinyt "Bysantin pääpiirteet": näin lyhyeen kirjaan ei yksityiskohtia mahdu. Mutta toisaalta mikäli aihe on entuudestaan suhteellisen tuntematon, niin juuri tällaisesta yleiskatsauksesta onkin ihan hyvä aloittaa.
Kommentit
Lähetä kommentti