Demokratian valuvika (How Democracies Die)

Steven Levitsky & Daniel Ziblatt: How Democracies Die (2018)

I.

Olin toivonut, että tämä kirja puhuisi laajasti epädemokraattisista voimista, jotka ovat voimistuneet ympäri maailmaa. Ja kyllähän tässä mainitaan Orban, Erdogan, Chavez/Maduro ja Putin. Mutta ennen kaikkea tämä kirja puhuu Trumpista. Suunnilleen puolet kirjasta käsittelee pelkästään Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa ja Trumpia, joten kirjan nimi saisi oikeastaan olla "How American democracy dies". Vaikka kirjailijat pyrkivät kirjoittamaan tavallisen neutraalia tietokirjatekstiä, rivien välistä vähintäänkin huomaa, kuinka shokissa he edelleen ovat Trumpin voiton jälkeen. Tämä ei tee varsinaisesti hyvää kirjalle.

Onneksi kirjassa on alkupuolella muutakin kuin vain pöyristelyä siitä, kuinka paha se Trumppi on. Alkuluvuissa Levitsy ja Ziblatt nimittäin puhuvat niistä mekanismeista, joilla autoritaariset johtajat nousevat valtaan ja miten he muuttavat demokratiat diktatuureiksi. Tämä oli hyvää kamaa, ja koska jenkkien sisäpolitiikka ei minua ihan hirveästi kiinnosta, keskitynkin loppuajan puhumaan vain kirjan niistä osista, jotka käsittelevät laajempaa kuvaa.  

II.

Autoritaariset johtajat voivat nousta valtaan kaappaamalla sen. Tämä on perinteinen reitti: joku demagogi tai kenraali käyttää armeijaa tai puolisotilaallisia joukkoja apunaan ja tekee vallankaappauksen. Ja vaikka näitä johtajia on edelleen olemassa, on nykyisin paljon yleisempää, että antidemokraattinen johtaja nousee valtaan demokraattisin keinoin. Kyseessä on lähes poikkeuksetta poliittisen eliitin ulkopuolinen populisti, joka onnistuu herättämään tunteita ja sanoo puhdistavansa maansa korruptiosta ja muusta pahasta. Valtaan päästyään hän alkaa kuitenkin rapauttaa demokraattisia instituutioita ja siirtää valtaa koko ajan enemmän itselleen ja/tai puolueelleen.

Autoritaariset poliitikot eivät yleisesti ottaen ilmoita etukäteen, että he aikovat valtaan päästyään ryhtyä autoritaarisiksi. Kirjailijat tunnistavat neljä varoitusmerkkiä, jotka jo etukäteen osoittavat, ettei poliitikko kunnioita demokratiaa:

1. Hän osoittaa piittaamattomuutta demokraattisia instituutioita (kuten vaaleja tai perustuslakia) kohtaan, esimerkiksi kieltäytymällä hyväksymästä vaalitulosta tai kyseenalaistamalla perustuslain merkityksen.
2. Hän ei tunnusta vastustajien legitiimiyttä, vaan väittää heitä rikollisiksi, vieraan vallan agenteiksi tms.
3. Hän ei irtisanoudu väkivaltaisista liikkeistä ja/tai kannustaa kannattajiaan väkivaltaan. Hän saattaa ilmaista olevansa valmis kaappaamaan vallan väkivalloin.
4. Hän ei kestä tai hyväksy itseensä kohdistuvaa kritiikkiä vaan hyökkää lehdistöä vastaan ja ilmoittaa haluavansa hiljentää toisinajattelijat.

Olikin mielenkiintoista miettiä, ketkä täyttävät näitä ehtoja ja ketkä eivät. Trumpin kohdalla kaikki varoitusmerkit täyttyivät, vaikkakin voi olla, että nämä varoitusmerkit on valittu juuri sillä kriteerillä, että Trump varmasti on syyllistynyt niihin kaikkiin. Putin ainakin kutsuu vastustajiaan agenteiksi ja aika avoimesti haluaa hiljentää toisinajattelijat. Orbán pitää kaikkia vastustajiaan Sorosin kätyreinä, syytti mediaa puolueelliseksi ja vaiensi nämä lakikeinoin. 

Mutta entä Halla-aho? Onko Mestari ryhtymässä diktaattoriksi? Levitskyn ja Ziblattin varoitusmerkkien perusteella Halla-aho ei tunnu kovin suurelta uhalta demokratiaa kohtaan. Ainoa, johon Hallis on syyllistynyt on kohta 4, kun hän toistelee valtamedian valehtelevan vaikka mistä, mutta muuten punaliput eivät nouse. Toki persuissa on mukana hahmoja joiden kohdalla usempi lippu nousisi - mutta toisaalta niin on myös äärimmäisimmissä anti-persuissakin. Ääriliikkeet tuppaavat olemaan äärimmäisiä, mutta Suomessa nämä vaikuttaisivat olevan varsin marginaalissa.

III.

Miksi joissain maissa autoritaariset johtajat pääsevät valtaan ja toisissa eivät? Levitskyn ja Ziblattin teesin mukaan erilaiset portinvartijat estävät populistisia demagogeja pääsemästä valtaan. Tällaisina portinvartijoina toimivat usein puoluekoneistot ja media. Vaikka joku demagogi saisikin kansan kiihotettua, hän ei yleensä pääse vallan kahvaan käsiksi, koska puoluekonkarit estävät näitä nousemasta merkittäviin asemiin puolueen sisällä.

Toki on tilanteita (yleensä presidentinvaalit), joissa kansa pääsee äänestämään osin puolueiden ohi. Tällaisissa tapauksissa ärhäkkä ulkopuolinen voi saada paljonkin ääniä ja uhata establishmenttia, erityisesti mikäli valtio on presidenttijohtoinen. Tällöin kuitenkin usein perinteiset puolueet liittoutuvat jopa perinteisten vihollistensa kanssa estääkseen näitä ulkopuolisia pääsemästä presidentiksi, kuten tähän mennessä vaikkapa Ranskassa on tapahtunut aina kun LePen on ollut ehdolla.

Tämä osoittaakin kiinnostavan paradoksin: demokratian suojelemiseksi tarvitaan epädemokraattisia puoluekoneistoja ja hyvä-veli-verkostoja, jotka karsivat kansankiihottajat pois pelistä. Samalla nämä verkostot usein tosin estävät myös vähemmistöjen edustajien ja naisten etenemistä politiikassa. Demokratiassa on kenties valuvika?

Levitsky ja Ziblatt eivät puhu lista- tai henkilövaaleista mitään, mutta voisi tulkita, että he ovat vahvasti listavaalien puolella. Kuratoidut listat, jotka puolue-eliitit ovat laatineet, ja joiden välillä kansa sitten äänestää? Tämä kuulostaa L&Z:n märältä unelta. Olen aiemmin itse suhtautunut listavaaleihin aika varauksella, mutta tämä kirja ehkä vakuutti minut siitä, että niissä on vähintään järkeä ja että ne saattavat paradoksaalisesti epädemokraattisuutensa takia olla pitkällä tähtäimellä parempi demokratialle kuin suora henkilövaali.

IV.

Portinvartijoiden lisäksi myös kirjoittamattomat lait suojelevat demokratiaa. Tämä oli kirjan kiinnostavin kohta, koska se edusti hyvin paljon samanlaista postrationaalista asennetta kuin kirjat Seeing Like a State ja Secret of Our Success: erilaiset kulttuuriset normit ovat paljon tärkeämpiä ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnille kuin rationaalinen suunnittelu. Ei ole mitään väliä, kuinka hyvin perustuslaki on kirjoitettu, mikäli joku autoritaatinen johtaja päättää vain jäädyttää koko perustuslain "kansallisen vaaratilanteen" nojalla. Jokaisessa laissa on aina porsaanreikänsä: siksi onkin tärkeää olla olemassa poliittinen normi, joka kieltää hyödyntämästä porsaanreikiä niin pitkälle, että lain varsinainen tarkoitus kumoutuu kokonaan. 

L&Z kutsuvat tätä institutionaaliseksi pitkämielisyydeksi (institutional forbearance). Jos pitkämielisyyden normi on vahva, toimitaan lain hengen mukaisesti ja vältetään turvautumasta sellaisiin toimiin, jotka horjuttavat koko järjestelmän perusteita. Mutta jos normi alkaa murtua, niin silloin häikäilemätön poliitikko voi turvautua keinoihin, jotka teknisesti ovat laillisia, mutta jotka heikentävät demokratiaa. 

Pitkämielisyyden normi heitetään yli laidan silloin, mikäli vastapuolen voittoa pidetään katastrofina. Normaalitilanteessa ihmiset voivat pettyä, mikäli oma puolue häviää vaalit, mutta uudet vaalit tulevat taas muutaman vuoden kuluttua, joten syytä sen isompaan paniikkiin ei ole. Toki voidaan nurista, kuinka oikeistohallitus tulee romuttamaan sivistyksen tai vasemmistohallitus tulee pilaamaan valtiontalouden, mutta yksikään puoli ei oikeasti ajattele, että jonkun toisen puolueen voitto tuhoaisi maan. 

Mutta mikäli vastapuolen voitto nähdään todellisena uhkana omalle elintavalle tai jopa elämälle, ei voida toimia nätisti. Silloin heidän voittonsa pitää estää millä keinolla hyvänsä. Pitkämielisyys unohtuu välittömästi, kun torjutaan eksistentiaalista katastrofia. Luin äskettäin lyhyen jutun Biafran sodasta, joka toimii tässä äärimmäisenä esimerkkinä: kaakkois-Nigerian igbot todella uskoivat, että fulanien puolueen voitto johtaa igbojen tuhoon, joko poliittisesti,

kulttuurisesti tai ihan fyysisesti. Näin ollen he eivät kokeneet olevan mitään muuta mahdollisuutta kuin julistaa itsenäisyys. Seuraukset olivat sitten tunnetusti hyvin verisiä.

L&Z mainitsevat ohimennen, että Yhdysvaltain poliittinen polarisaatio alkoi suunnilleen silloin, kun ei-valkoisten äänestäjien määrät alkoivat kasvaa merkittäviksi. Silloin republikaanipuolue muuttui selkeästi valkoisten kristittyjen puolueeksi ja alkoi muuttua jyrkemmäksi kannoissaan. Ei-valkoisten valtaanpääsy näkyi eksistentiaalisena uhkana. Tästä voisi vetää synkän johtopäätöksen: monikulttuurisuus tekee pahaa demokratialle. Rasistiset äänestäjät pitävät ei-valkoisten valtaanpääsyä niin suurena uhkana, että he eivät suostu toimimaan enää pitkämielisyyden normien mukaan, jolloin koko järjestelmä polarisoituu romahtamispisteeseen. Toki ongelmasta voisi syyttää rasismia eikä monikulttuurisuutta, mutta lopputulos on sama, sillä emme ainakaan vielä osaa muuttaa ihmisiä kovin hyvin yhtään vähemmän rasistisemmiksi. 

V.

Pitkämielisyyden korostaminen on tärkeää, sillä muuten kirjan alkupuolen sanoman voi tulkita väärin. Portinvartioinnin avulla autoritaariset demagogit yritetään pitää pois vallankahvasta, mutta tämä ei tarkoita sitä, että vastapuolen edustajia voi tuosta vain ryhtyä kutsumaan autoritaareiksi, jonka jälkeen kaikki keinot ovat sallittuja. Portinvartijuutta käytetään omiin joukkoihin, ei toisten puolueiden edustajiin. 

Tämä on aika avoimesti elitistinen kirja: L&Z haluaisivat nähdä demokratian, jossa puolue-eliitin edustajat sopivat asioista herrasmiesmäisesti keskenään puoluerajat ylittäen ja pitävät roskasakin ulkopuolella. Kansa saa kyllä äänestää, mutta ehdolle pääsevät vain eliitin hyväksymät henkilöt. Mikäli jostain syystä omalle puolelle sattuu pääsemään joku kansankiihottaja, niin kunnollisten eliitin jäsenten pitäisi yhdistää voimansa vastapuolen kanssa omaa puoluetoveriaan vastaan.

Kirja yrittää olla pirteä ja kertoa, miten demokratian saa korjattua, mutta eihän tämä nyt varsinaisesti raikas visio ole. Kun kaiken retoriikan riisuu, niin lopulta Levinsky & Ziblattin viesti tiivistyy muotoon "hyvä-veli-verkostot ja kabinettipolitiikka kunniaan!" On toki mahdollista, että demokratia ei vain voi toimia ilman tällaisia epädemokraattisia portinvartijoita, mutta se on vähän masentava ajatus. Olisin arvostanut, mikäli L&Z olisivat suhtautuneet aiheeseensa asiankuuluvan synkästi eivätkä yrittäisi spinnata viestiään pirteämmäksi.