Syystä tai toisesta en ole ikinä lukenut The Handmaid's Talea. En edes ole katsonut sitä TV-sarjaa. Olen harkinnut kirjaan tarttumista varmaan 20 vuotta, mutta aina se on jäänyt. Mutta nyt vihdoin kun Atwood julkaisi jatkoa kuuluisalle dystopialleen, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja vihdoin lukea sekä klassikkoteoksen että sen jatko-osan.
Olin aluksi vähän pettynyt. Niin monet ovat kehuneet Orjattaresi maasta taivaaseen, että odotukseni olivat hyvin korkealla. Kun kirja olikin sitten vain "oikein hyvä", tunsin jonkinlaista ärtymystä. Tämänhän piti olla ihan huippu! Ei pelkkä "hyvä" riitä! Olin kuin liian fiksun lapsen vanhempi, joka on pettynyt, kun bilsan kokeesta tulee "vain" kahdeksan puoli. Minun täytyi oikein muistuttaa itseäni arvioimaan kirja sen omien ansioittensa perusteella eikä kohonneita odotuksiani vasten.
Kirjassa on muutamia asioita, jotka estivät sitä olemasta kympin arvoinen. Pahin niistä oli epäuskottava taustakertomus. Dystopiaa kirjoitettaessa kirjailijan pitää jotenkin miettiä, mitä on tapahtunut, että maailma on muuttunut nykypäivän hilpeästä liberalismista siihen synkkään ja ilottomaan hirmuhallintoon, jota kirjassa kuvataan. Jotkut seuraavat Vuonna 1984 -kirjan jalanjälkiä eivätkä selitä mitään: tässä tämä dystopia nyt on, se siitä. Toiset, kuten Rotukarja, eivät edes tähtää uskottavuuteen, vaan keksivät jonkun älyttömän taustatarinan: nämä tarinat ovat satiiria tai allegoriaa, eivät varoituksia maailmasta, johon voisimme oikeasti joutua.
Paha kyllä Atwood haluaa oman dystopiansa olevan varoitus, joten hän kuvaa kirjassa lyhyesti, kuinka Yhdysvallat muuttui Gileadiksi. Harmi kyllä hänen kuvailunsa tapahtumista herättää aika paljon kysymyksiä ja epäuskoa. Ajatteleeko Atwood oikeasti, että jenkkien armeija tuosta vain olisi valmis kääntymään omia kansalaisiaan vastaan, kunhan vain pieni äärikristittyjen joukkio koordinoi sen? Ja poliisikin on heti valmis ampumaan mielenosoittajia? Ja muutamassa vuodessa ollaan tilanteessa, jossa naiset puetaan värikoodattuihin asuihin? Joopa joo paitsi ei todellakaan: mikään kohta tässä ei ole millään tasolla uskottava. Se oli hyvin häiritsevää. Atwoodin olisi joko pitänyt miettiä oikeasti uskottava kehystarina tai sitten vain jättää selittämättä, miten Gilead oikeastaan syntyi.
Alussa minua myös häiritsi, kun Atwood yrittää pitää lukijan pimennossa siitä, minkälainen Gilead oikeastaan on, keitä nämä "orjattaret" ovat ja mitä se tarkoittaa, mitä päähenkilölle oikein tapahtuu, jne. Sen vuoksi kirjassa ei oikein tapahdu yhtään mitään - ja kaikki tämä piiloleikki on ihan turhaa. Jokainen, joka lukee kirjan, tietää jo ennen lukemisen aloittamista sen konseptin. Yksikään kirja-arvio ei jättäisi kertomatta, että tässä kirjassa osa naisista on alistettu synnytyskoneen asemaan ja kuinka kirjassa Yhdysvallat on muuttunut fundamentalistis-misogyyniseksi hirmuvallaksi. Tämä koskee kaikkia high concept -kirjoja: konsepti tullaan aivan 100% varmasti kertomaan aina, kun kirjasta puhutaan, joten kirjailijan on aivan turha yrittää pihtailla konseptinsa paljastamisessa lukijalta.
Mutta jos nämä jätetään huomiotta niin Orjattaresi on aika hyvä. Päähenkilö Offred on aika hyvin kirjoitettu: hän ei oikeastaan tee paljon mitään, mutta hänen passiivisuutensa vaikuttaa ennemminkin opitulta avuttomuudelta. Komentajan vaimo Serena on myös hyvin passiivinen. Vaikka hän on nimellisesti talon valtiatar, hänelläkään ei vaikuta olevan oikein mitään tekemistä päivästä toiseen.
Kirjan nerous oli siinä, että päähenkilöä kohdeltiin itse asiassa varsin hyvin komentajan talossa. Komentaja käyttää valtaansa hieman väärin, mutta se oli aika pientä verrattuna siihen, mitä odotin. Komentajan vaimo suhtautuu päähenkilöön vihamielisesti, muttei missään vaiheessa tee hänelle mitään pahaa - yhdessä vaiheessa Serena jopa tarjoutuu pienesti auttamaan tätä. Martatkin suhtautuvat häneen pahimmillaan välinpitämättömästi.
Tämä on heikon ja hyvän dystopian ero. Kehnompikin kirjoittaja osaa keksiä karmeita tilanteita, joissa vallanpitäjät käyttävät asemaansa väärin ja kohtelevat avuttomaan tilaan saamia alaisiaan hirviömäisesti. Mutta on paljon haastavampaa ja kiinnostavampaa kuvata dystopiaa joka on hirvittävä vaikka ihmiset ovatkin ihan kunnollisia - järjestelmä pakottaa kunnon ihmisetkin toimimaan kamalilla tavoilla.
TV-sarjan suosion myötä Atwood päätti kirjoittaa teokselle jatko-osan, Testamentit. Tämän kirjan suhteen minulle kävi täsmälleen päinvastoin kuin Orjattaren kohdalla: olin lukenut niin murskaavia arvioita, että kun ensisivujen perusteella kirja vaikuttikin olevan vain mitätön, olin suorastaan positiivisesti yllättynyt. Tämähän ei olekaan niin täyttä kuraa kuin mitä odotin!
Kirjassa oli heti alkuun muutamia hyviä hetkiä. Kirja seuraa kolmea eri henkilöä, joista yksi on Handmaid's Talessakin tavattu Lydia-täti, toinen on nuori Gileadissa kasvanut tyttö ja kolmas kanadalaistyttö. Gileadilaistyttö Agnesin kautta Atwood sai hyvin kuvattua, kuinka oma kasvuympäristö tuntuu aina normaalilta, vaikka ulkopuolisen silmin se vaikuttaisi kuinka dystooppiselta tahansa. Lydia-tädin tarinassa oli myös muutamia toimivia kohtauksia, joissa kuvattiin, kuinka ihminen on valmis tekemään vaikka mitä selviytyäkseen hengissä. Kirjan alkupuolella ihmiskuvaus oli oikein toimivaa ja kirjan tarina piti otteessaan.
Ensivaikutelma oli kuitenkin pettävä: mitä pidemmälle pääsin, sitä huonommaksi kirja muuttui. Noin puolivälissä aloin pahoin pelätä, että kirja oli menossa kohti todella typerää loppuratkaisua - ja sinnehän se sitten meni täyttä vauhtia.
Kirjan juonessa on järkyttävästi aukkoja ja kaikki sivuhenkilöt toimivat jatkuvasti kuin idiootit. Toisin kuin Handmaid's Talessa, tässä on myös selviä pahishahmoja, jotka ovat kaksiulotteisen kliseisiä. Myös kolmas päähenkilö, kanadalaistyttö, oli rasittava ja kaksiulotteinen.
Koko Kanadassa ei itse asiassa ollut mitään järkeä. Kanada oli Testamenteissa kuvattu käytännössä ihan samanlaiseksi kuin nykyaikanakin. Tämä oli aivan pönttöä: jos Gileadissa kerran syntyvyys on laskenut niin vähäiseksi, että heidän pitää turvautua orjatar-järjestelmään, miten hemmetissä Kanadassa elämä on voinut jatkua ihan normaalina? Miten heille ei synny jatkuvasti epälapsia? Miksei Kanada ole kokenut demografista luhistumista ja siitä seuraavia yhteiskunnallisia epävakauksia?
Kirjan sentään sai luettua hyvin nopeasti, mutta kyllä se oli kehno. Jos et ole vielä lukenut, en suosittele lukemaankaan.
Kommentit
Lähetä kommentti