Lilla sijoittaa demokraattien huippuvuodet Rooseveltin jälkeiseen aikaan 50- ja 60-luvuille. Silloin vasemmistolla tuntui olevan paras visio, kun taas oikeistolla ei ollut oikein mitään. Mutta kun 60-luku eteni ja muuttui 70-luvuksi, alkoi rooseveltiläinen visio olla yhä kauempana amerikkalaisten päivittäisestä todellisuudesta. Niinpä demokraatitkin jäivät toistelemaan tyhjiä fraaseja, jotka eivät enää liikuttaneet yleisöä.
Ja sitten tuli Reagan, ja oikeisto olikin yhtäkkiä se puoli, jolla oli visio. Reaganin visio oli optimistinen, positiivinen ja individualistinen. Lilla kutsuu sitä antipoliittiseksi, sillä Reagan hylkäsi ajatuksen yhteiskunnasta: reaganismin ilosanomaa Eurooppaan tuonut Thacher jopa sanoi, ettei yhteiskuntaa ole olemassa: on vain yksilöitä.
Demokraateilla olisi 1990-luvulla ollut tuhannen taalan paikka haastaa Reaganismi omalla positiivisella pro-poliittisella viestillään, mutta Lilla lainaa vanhaa poliittista sanontaa, jonka mukaan "demokraatit eivät koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä jättää tilaisuus käyttämättä". Liberaalit kääntyivät identiteettipolitiikan suuntaan. Tässä näkemyksessä henkilökohtainen on poliittista ja politiikka on henkilökohtaisen identiteetin etsimistä. Sen sijaan että työskenneltäisiin yhteisten asioiden hoitamiseksi, identiteettipoliitikot keskittyvät oman identiteettiryhmänsä asioiden edistämiseen - vaikka sitten toisten kustannuksella. Ei ole yhteiskuntaa, on vain ryhmiä. Identiteettipolitiikka on reaganismia vasemmistolaisille.
Nyt reaganilainen aika on ohi. Donald Trump kumosi vanhan järjestyksen, mutta ei tuonut mukanaan uutta visiota. Amerikka on taas samanlaisessa visiottomassa tilassa kuin 1970-luvulla. Nyt vasemmistolla olisi mahdollisuus profiloitua taas visionaareiksi, mutta Lilla on huolissaan. Hän pelkää, että demokraatit käyttävät kaiken energiansa vain Trumpin vastustamiseen, sen sijaan että he edistäisivät omia positiivisia tavoitteitaan.
Lillan ehdotus on tuoda "kansalaisen" käsite taas politiikan keskipisteeseen. Kansalaisuus yhdistää kaikkia maan kansalaisia, joten se on paras lähtökohta yhdistävälle politiikalle. Helsinkiläisella lesbolla juristilla ja kajaanilaisella työttömällä metallimiehellä ei ehkä tunnu olevan oikein mitään yhteistä, ainakaan noin identiteettipolitiikan näkökulmasta, mutta he ovat molemmat Suomen kansalaisia. Tämä on viesti, jota vasemmiston tulisi korostaa: me olemme kaikki samassa veneessä. Jos halutaan vastustaa syrjintää (kuten toivottavasti halutaankin), kannattaa muistuttaa siitä, että tässä ollaan syrjimässä Suomen kansalaista. Jos yhtä kansalaista syrjitään, mikä estää siirtymästä myöhemmin toisen kimppuun?
Tämä oli ihan viihdyttävä kirja. Kuuntelin tämän äänikirjana, ja se oli alle kolme tuntia pitkä, joten tämän parissa ei kulu liian paljon aikaa. Vaikka kirja keskittyikin nimenomaan USA:n politiikkaan, ovan kirjassa mainitut vasemmiston ongelmat hyvin tuttuja täällä Suomessakin, joten tästä löytyi sisältöä myös meikäläiseenkin poliittiseen keskusteluun.
Kommentit
Lähetä kommentti