Suomen rahvaan historia (Perttu Immonen)

I.

On vaikea tajuta, miten karmeaa elämä on ennen pahimmillaan ollut. Jotkut puhuvat nykyisin, etteivät halua hankkia lapsia tähän maailmaan, jossa on ilmastonmuutosta ja muuta kamalaa. Jos tällainen asenne olisi ollut vallalla historiallisena aikana, olisivat suomalaiset kuolleet sukupuuttoon viimeistään 1600-luvulla. 

Immosen kirja seuraa kolmea sukua eri puolilla Suomea 1500-luvulta 1800-luvulle. Suomessa tavallisella kansalla on mennyt paljon paremmin kuin monissa muissa maissa, mutta ei se rahvaan elämä silti mitään herkkua ollut. Joskus elämä oli parempaa, joskus huonompaa. Ja joskus tosi paljon huonompaa.

Erityisesti 1600 - 1700 -lukujen taite oli aikamoista horroria Suomessa. Ensin tulivat 1690-luvun suuret kuolonvuodet (joista Mirkku Lappalaisen Jumalan vihan ruoska kertoi yksityiskohtaisesti), jolloin neljäsosa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin. Ne, jotka selviytyivät, saattoivat pian kadehtia kuolleita, sillä 1713 alkoi isoviha, joka on Suomen historian ehkä hirvein aikakausi. 

Isoviha oli Sierra Leonen sisällissotaan verrattavaa kauhua. Venäläismiehityksen aikaan etenkin Pohjanmaalla ihmisiä tapettiin, kidutettiin kuoliaaksi ja raiskattiin aivan jokapäiväisesti. Lapsia raahattiin orjiksi Venäjälle ja pidemmällekin. Se oli mielipuolisen hirveää, kuin de Saden fantasia muuttuneena todellisuudeksi, vuosien ajan.

Mutta silti ihmiset jatkoivat elämäänsä, ainakin ne, jotka henkiin jäivät. Tavallisen kansan selviytymiskyky vaikeuksien keskellä tulee Immosen kirjassa esille uudestaan ja uudestaan.

II.

Kurjuuskuvauksien lisäksi mieleen jäi, kuinka alkeellista  maanviljelytaito oli 1600-luvun Suomessa. Seeing Like a State toisteli, kuinka tavalliset maanviljelijät hallitsivat paljon hiljaista tietoa (metis) perinteisistä maanviljelystavoista, joita kaupunkilaiset agronomit eivät osanneet arvostaa: siksi kaikki hienot suunnitelmat maanviljelyn tehostamisesta menivät toistuvasti eri puolilla maailmaa mönkään. 

Mutta kun Immosen kirjaa lukee, niin 1600-luvun Savossa olisi ehkä ollut tarvetta niille kaupunkilaisille agronomeille, koska näiden maanviljelijöiden toimista on metis kaukana:

"Peltojen kesannointi johtui lannan puutteesta, mikä puolestaan johtui siitä, että lehmiä oli vähän ja ne ruokittiin huonosti.

Talvella lannan annettiin kertyä navetoihin, kunnes lehmät itse eivät enää mahtuneet sinne. Kevättalvella lantakasat sitten kuskattiin sontakotilla suoraan lumisille rinnepelloille, joilta enin osa arvoravinteista valui sulavesien mukana Kikkerlänjokeen. Tällainen huolimattomuus piti koko valtakunnan viljatuotannon vähäisenä ja katoalttiina."

No, mutta ehkä silloin oltiin vielä vähän metsäläisiä? Kaiketi metsän antimista osattiin nauttia paremmin? Vielä mitä:

"Sieniä ei syöty ollenkaan, eikä marjoja osattu säilöä, joskin puolukoita toisinaan murskattiin veden sekaan puutynnyreihin."

Ja oli meno muutenkin urpoa. Pohjanmaalla lapsia imetettiin vain hetken aikaa, sitten äidit kiirehtivät ulkotöihin. Ilman äidinmaitoa lapset sairastelivat ja kuolivat paljon useammin kuin muualla maassa. Olisi voinut kuvitella, että tällainen ilmiselvä asia kuin imetyksen merkitys pikkuvauvalle olisi tullut ihmisille tosi nopeasti selväksi: kai joku vaimoista imetti vähän pitempään, ja hänen lapsensa sitten pysyivät terveempinä? Mutta ei, ilmeisesti ei.

(Tosin tässä on myönnettävä, että tapa on voinut syntyä ihan välttämättömyydestä. Nuorena ihmettelin, kuinka maalaistalossa ruoan ollessa vähissä isäntä söi ensin, sitten emäntä, ja viimeisenä lapset. Olin ällistynyt. Eikö noilla ihmisillä ollut mitään rakkautta lapsiaan kohtaan? Mutta tietenkin oli, en vain tajunnut, että jos maatilan isännän voimat ehtyvät, niin hyvin pian koko perhe on kuollut. Tämä on enemmänkin "laita happinaamari ensin itsellesi, sitten vasta lapselle" -logiikkaa. Ehkä pohjalaisemännillä oli sama juttu: aikanaan emännän oli pakko mennä heti synnytyksen jälkeen töihin, jottei koko perhe nääntyisi.)

III.

Suomen rahvaan historia on hyvin seikkaperäinen teos, joka eksyy usein sivupoluille. Tavallisen kansan elämästä ei lopulta ole jäänyt juuri muita dokumentteja kuin kirkonkirjoja ja tuomiokirjoja, joten Immosen pitää spekuloida hyvin paljon. Hän kuvaakin monessa kohdassa aikakaudelle tyypillisiä tapahtumia ja toteaa "ehkä näin kävi myös Pässin perheessä" tms. Se on sinänsä ihan ok, mutta välillä tuntuu, että Immonen on kiertänyt paikallismuseoita ja kerännyt niistä yksityiskohtia teokseensa. 

Tämän vuoksi välillä Suomen rahvaan historia muistuttaa yllättävän paljon Mauri Kunnaksen Koiramäkeä: molemmissa kuvataan entisajan maalaistalojen elämää perheiden kautta. Kunnas on keksinyt Koiramäen perheen päästään, mutta myös Immosen kolme perhettä ovat selvästi varsin paljon mielikuvituksen perustuvia, vaikka pohjautuvatkin todellisuuteen.

Sukujen vaihtaessa nimeä ja muuttaessa paikasta toiseen oli välillä vaikeaa muistaa, mikä perhe olikaan taas mikä, erityisesti kun kirja oli aika pitkä. Joskus 1700-luvun lopussa alkoi jo vähän puuduttaa. Olikin hyvä ratkaisu lopettaa kirja suunnilleen Suomen sodan jälkeisiin tapahtumiin, sillä jos historiaa olisi jatkettu aina 1900-luvulle asti, olisi kirja ollut auttamattomasti liian pitkä. Tällaisena sen luki vielä ilokseen.