Siirry pääsisältöön

Nova Express (William Burroughs)

Olen lukenut Burroughsilta aiemmin vain Alastoman lounaan. Nova Express oli scifi-mausteistaan huolimatta hyvin paljon Alastoman lounaan kaltainen, mikä ei sinänsä ole yllätys, sillä se on koostettu suurelta osin samasta lähdemateriaalista. Burroughs kirjoitti valtavan kasan tekstiä, josta hän sitten leikkasi ja liimasi osia neljään eri kirjaan (Alastoman lounaan lisäksi ns. Nova-trilogian, jonka osa Nova Express on). Burroughs muutamassa kohdassa jopa puhuttelee lukijaa suoraan ja mainitsee Alastoman lounaan nimeltä, joten selkeästi näillä teoksilla on yhteys.

Nova Express ei ole varsinaisesti helppolukuinen kirja. Se on suurelta osalta toteutettu cut-up-menetelmällä, joten suuressa osassa tekstiä ei ole ihan hirveästi mitään järkeä tai tarinaa: kirjassa on aika ajoin sivutolkulla irtolauseita, jotka toisinaan leikkaantuvat kesken lauseen. Tämä on kokeellista postmodernia kirjallisuutta, joten ei kannata odottaa "juonen" kaltaisia poroporvarillisuuksia.
 
Se ei tarkoita, että kirja olisi huono. Tämä ei ole varsinainen romaani, vaan enemmän kirjallista taidetta. Cut-up-menetelmä pakottaa lukijan pysähtymään tekstin ääreen: tätä on mahdotonta lukea kuten tavallista kirjaa. Se tekee lukemisen prosessin näkyväksi. Lukija tavallaan palaa kieltä oppivaksi lapseksi jälleen. Sanoja voi ymmärtää, mutta niistä ei helposti muodostu minkäänlaista kokonaisuutta, eikä lukija voi olla varma, onko hän ymmärtänyt tekstistä lopulta yhtään mitään. Kirjan yksi jatkuva teema onkin kieli ja kielen vaikutus ihmisiin.

Nova Expressissä on myös puhtaita cut-up-lukuja, joiden perään tulee narratiivisempia osuuksia. Näissä selkeämmissä osuuksissa toistuu kuitenkin samoja lauseita ja ajatuksia kuin cut-up-luvuissa, joten ne on kirjoitettu selvästi aiemman nonsensen pohjalta. Tämä tuntuu toimivan esimerkkinä siitä, kuinka ihmismieli pystyy luomaan merkityksiä satunnaisesta melustakin. 

"Shift linguals – Cut word lines – Vibrate tourists –Free doorways Photo falling – Word falling –Break through in grey room – Calling Partisans of all nations – Towers, open fire–” 

En mene vannomaan, että olen ymmärtänyt mitään tästä kirjasta oikein, mutta narratiivisemmat osuudet käsittelevät enimmäkseen nova-rikollisia ja näiden toimien estämistä. Nova-rikolliset ovat Minraud-planeetan hyönteiskansan ja Venuksen kasviskansan yhteinen projekti, jossa ne yrittävät soluttajien avulla kiihdyttää maapallon luontaista väkivallan ja vihamielisyyden tasoa räjähdyspisteeseen asti - synnyttääkseen otsikon novan. Nova-rikolliset eivät ole kolmiulotteisia olentoja, vaan ne voivat ilmestyä mihin tahansa "koordinaattipisteeseen", joka täyttää oikeat edellytykset: ne voivat siis tavallaan riivata ihmisiä ja vaihtaa kantajaansa, Matrixin Agent Smithin tavoin. Nova-rikolliset käyttävät aseenaan todellisuuden hallintaa kielen ja kuvien avulla - oikeasti todellisuus voisi olla mitä tahansa haluamme, mutta kieli ja kuvat saavat meidät hahmottamaan sen vain yhdenkaltaisena. Sapir-Whorf -hypoteesi kohtaa mediakritiikin.

En välttämättä pitänyt kirjan lukemisesta, mutta se ei tarkoita, että kirja olisi huono. Tällaisia kokeiluja tarvitaan, jotta taide etenee. En pidä Schönbergin 12-sävelisestä musiikistakaan, mutta jonkun oli välttämätöntä kokeilla, missä menevät musiikin rajat ja haastaa muut hahmottamaan siitä lähtien musiikki eri tavalla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version