Ruskeat tytöt (Koko Hubara)

Olen lukenut Hubaralta aiemmin muutamia blogitekstejä, enkä ollut vaikuttunut. Päinvastoin; olen tainnut sanoa, että Hubara ja hänen faninsa aiheuttavat paljon haittaa julkiselle keskustelulle tuomalla Suomeen jenkkien typerää identiteettipolitiikkaa. Mutta jos olin valmis antamaan Epäneutraalille sukupuolioppaalle mahdollisuuden, olen toki valmis antamaan sellaisen myös Ruskeille tytöille.

Kirjan sisältö on varmaan jo monille mediasta tuttu: Hubara kirjoittaa kokemuksia ja ajatuksia siitä, millaista on olla suomalainen useaan vähemmistöön kuuluva nainen (otsikon mukainen "ruskea tyttö"). Hän kirjoittaa mm. arjessa kokemastaan rasismista; rakenteellisista ongelmista; vaikeuksista löytää samaistumisen kohteita mediasta, jonka ihmiskuva on melkein kokonaan valkoinen.

Kirjan alaotsikkona on "tunne-esseitä", ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus sisällöstä. Nämä eivät ole perinteisiä esseitä, jossa yritettäisiin retoriikan ja perusteluiden avulla välittää jokin näkökulma. Jos arvioisin näitä perinteisen esseen kriteerein, niin päätyisin pitämään kirjaa heikkona. Hubara ei oikein perustele väitteitään kunnolla, eikä teksti ole kirjallisesti kovin korkeatasoista. Hubara vaihtaa usein peräkkäisissäkin lauseissa tyyliä: ajatuksenvirranomaisista virkkeistä lyhyisiin, manifestimaisiin lauseisiin, ja siitä feministisen tai antirasistisen teorian selittämiseen. Joskus se toimii tehokeinona, mutta usein äkkikäännökset tiputtivat minut kyydistä. Mutta Ruskeat tytöt ei ole esseekokoelma, vaan tunne-esseitä, joten tämä kritiikki ei olisi ihan reilu.

Tämä ei ole myöskään manifesti, vaikka se toisinaan vaikuttaa vähän sellaiselta. Hubara tuntuu julistavan jotain. Mutta manifestissa yritetään kuitenkin kertoa enemmän tai vähemmän koherentti maailmankuva ja kehoittaa toimintaan. Ruskeat tytöt ei ole manifesti. Se kuvaa kirjailijan tunteita ja kokemuksia, eikä se ole sellaisena johdonmukainen. Kirjan eri esseet ovat ristiriidassa keskenään, mutta toisaalta kenelläpä ei olisi ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia tunteita.

Tämä ei ole elämänkerta, vaikka Hubara kirjoittaa melkein pakonomaisen oloisesti itsestään, elämänsä yksityiskohdista ja omasta identiteetinetsinnästään. Mutta Hubara selvästi ajattelee, että hänen elämänsä detaljit eivät kerro vain hänestä itsestään. Ne ovat ikkuna rodullistetun elämään tai ehkä representaatiota toisille ruskeille tytöille, oli kyse miten yksityiskohtaisista muisteluista tahansa. Ja se onnistuukin tarjoamaan tällaisia ikkunoita aika ajoin. Sain tästä joitain uusia näkökulmia, ja ehkä opin ymmärtämään sellaisia kysymyksiä, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tietoinen.

Nämä ovat siis tunne-esseitä. Minä en vain osaa suhtautua sellaisiin täysin vakavasti. Minulle ne näyttäytyivät rönsyilevinä, poukkoilevina, epäloogisina ja - valittavina. Hubara haluaa varmaan välittää oikeutetun vihaisuuden tunnetta, muttei oikein onnistu. Jatkuva oman kokemuksen märehtiminen ja oman peilikuvan etsiminen on minun näkökulmastani turhauttavaa.

En siis suuresti pitänyt kirjasta, mutta osittain se johtuu tietty siitä, etten ole varsinaisesti kirjan kohdeyleisöä. En tosin ole ihan varma kirjan tarkoitetusta kohdeyleisöstä. Välillä Hubara väittää kirjoittavan toisille rodullistetuille, välillä spesifimmin toisille ruskeille tytöille. Hyvin usein hän kuitenkin selvästi kuvailee kokemuksiaan sellaisille, joilla ei vastaavia kokemuksia ole, ts. valtaväestön edustajille. Jälleen aika poukkoilevaa.

Mutta joka tapauksessa joku 15-vuotias ruskea tyttö varmasti saisi tästä kirjasta ihan erilaisia - ja positiivisempia - kokemuksia kuin minä.