Luontosuhde on asia, joka tuntuu aina puuttuvan joiltain muilta. Metsästäjillä on omasta mielestään ymmärrys luonnosta, joka kaupunkilaisilta puuttuu; cityvihreät kokevat arvostavansa villiä luontoa, toisin kuin avohakkuita harrastavat metsänomistajat; eläintensuojelijat katsovat turkistarhaajien vieraantuneen luonnosta, ja päinvastoin.
Takula päätti todistaa, ettei susialueilla ole mitään vaaraa. Niinpä hän ryhtyi järjestelmällisesti retkeilemään susien reviirialueilla. Hän vietti öitä teltassa susialueilla kaikkina vuodenaikoina, eri reviireillä ympäri Suomea. Vaikka hän kuuli susien ulvontaa ja näki niiden jälkiä, hän ei kertaakaan kohdannut itse eläimiä reissuillaan - eikä ainakaan ollut missään vaarassa niiden vuoksi. Näiden retkien kokemuksista hän kirjoitti kirjan Susien mailla (Docendo 2020).
Takulalla on varmasti parempi luontosuhde kuin minulla. Hän osaa elää ja retkeillä luonnon helmassa ja tunnistaa eläimiä ja kasveja. Se on ihailtavaa. Samalla hän kuitenkin suhtautuu luontoon jokseenkin fetisistisesti. Hän käyttää kirjassa kaikista eläimistä pronominia "hän" korostaakseen, etteivät ne ole sen vähäarvoisempia kuin ihmiset. Samalla hän toistelee, kuinka hän on metsässä tai suolla "vieraana". Ihminen ei siis kuulu luontoon, ei ole osa sitä.
Tämä on tavallaan ihan johdonmukainen tapa ajatella asiaa: ihmisiä on niin paljon, ettemme enää ole mikään tavalla osa sitä paljonpuhuttua luonnon tasapainoa. Siksi ihminen ei voi mennä villiin luontoon tuhoamatta sitä. Jos Suomessa olisi viisi miljoonaa sutta tai karhua, romahtaisi koko ekosysteemi hetkessä; viisi miljoonaa pystyapinaa aiheuttavat vähintään yhtä suurta tuhoa. Näin ollen on ihan loogista ajatella, että ihmisen tulee pysyä omalla alueellaan ja jättää villieläimille oma alueensa.
Se olisi johdonmukaista - mutta Takula ei kuitenkaan elä näin. Hän nimenomaan viettää viikkokausia joka vuosi luonnon keskellä, tunkeutuen eläinten valtakuntaan. Hän on pettynyt ja harmistunut, jos kohtaa luonnon helmassa toisen ihmisen, koska hän tuli luontoon etsimään eläimiä, ei ihmisiä! Se, että tämä ajatus on sisäisesti ristiriitainen, ei tunnu tulevan Takalan mieleenkään.
Takula on ennen kaikkea retkeilemässä ja todistamassa, että susialueilla retkeily on täysin turvallista. Hän kutenkin tekee samalla myös pienimuotoista susitutkimusta ja mm. kerää susien ulosteita dna-analyysia varten. Hän etsii jälkiä susista jatkuvasti "peläten pahinta" tai tuntien huolta susista. En kyllä rehellisesti sanottuna oikein tajua, miten susien jälkien löytyminen jotenkin auttaisi hukkia - etsimisen tarkoituksena on ilmeisesti vain lievittää Takalan omaa pelkoa.
Takulaa harmittaa, kuinka irrationaalisesti ihmiset pelkäävät susia, mutta hän itse on huolissaan metsästäjistä suorastaan neuroottisen oloisesti. Jos tähän kirjaan on uskominen, niin Suomi on täynnä susien salametsästäjiä. Ja kaiketi asia onkin niin - Luonnonvarakeskuksen mukaan susikannan pitäisi kaiken järjen mukaan kasvaa, mutta se pienenee, mihin voi olla selityksenä oikeastaan vain salametsästys. Tästä huolimatta Takulan pelko metsästäjien aikeita kohtaan vaikuttaa ylimitoitetulta, sillä hän tuntuu kokevan kaikki metsästäjät vaaroina ja uhkina. Ottaen huomioon, kuinka yleinen harrastus metsästys on, niin on hyvin epätodennäköistä, että satunnainen metsässä kohdattu metsästäjä olisi liikkeellä salakaatoaikeissa.
Kirja alkaa jo puolivälissä maistua aika lailla puulta. Takulan retkeilymuistot ovat lopulta aika samanlaisia, eikä tilannetta ainakaan auta se, kun hän Viisikko-kirjojen tapaan kertoo toistuvasti retkieväistään. Tylsää on.
Kirja kuitenkin onnistui herättämään minussa pienehkön innon aloittaa telttailuharrastus, joten ei tämä ihan turha lukukokemus ollut.
Kommentit
Lähetä kommentti