Siirry pääsisältöön

Ihmissuvun sekava sukupuu (Vain yksi jäi)

Chris Stringer on pitkän linjan paleoantropologi, joka kertoo Homo sapiensin evoluutiohistorian kirjassaan Vain yksi jäi: miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos Lone Survivors 2012, suom. Jorma Keskitalo).

Stringer oli ensimmäisten joukossa puolustamassa ajatusta Afrikasta ihmissuvun alkukotina. Yllätyin, kun hän kertoi tämän ajatuksen tulleen valtavirraksi vasta 80-luvulla: olen itse aina kuullut Afrikka-teorian esitettynä itsestäänselvänä faktana. Tälle teorialle oli ja on edelleen kuitenkin kilpailevia teorioita. Jotkut eivät edes hyväksy jakoa Homo erectukseen, neandertalin-, denisovan- ja nykyihmisiin, vaan pitävät näitä kaikkia Homo sapiensin erilaisina muotoina!

Ja nyt, luettuani Stringerin kirjan, alan ymmärtää myös niitä kilpailevia näkemyksiä. Stringer nimityäin esittelee tutkimukset ja eri tulkinnat häkellyttävän rehellisen oloisesti. Vaikka hän onkin RAO-teorian (recent African origin eli äskettäinen afrikkalainen alkuperä) suuri kannattaja ja kehittäjä, hän esittelee myös tuloksia jotka ovat ristiriidassa sen kanssa ja myöntää esim. sekoittumisteorian (jonka mukaan nykyihmiset olisivat sekoittuneet muiden ihmislajien kanssa laajasti) selittävän joitain löytöjä paremmin kuin RAO. 

Tämän älyllisen rehellisyyden vuoksi kirja on varsin hankala luettava. Stringer kertoo erilaisista löydöistä yksityiskohtaisesti, mutta ei kudo niistä yksinkertaista ja helposti sulatettavaa narratiivia. Päinvastoin: luulin aiemmin tuntevani ihmissuvun evoluution ainakin jotenkuten, mutta nyt minusta tuntuu, että tajuan vähemmän kuin aiemmin. 

Tämä on erinomaista: todellisuudessa siis nyt tajuan, miten aiempi "ymmärrykseni" oli vain tietämättömyydestä johtuvaa illuusiota, ja nyt hahmotan paremmin, kuinka monimutkainen ja sekava Homo sapiensin evoluutio on ollut, ja kuinka ymmärryksessämme siitä on vielä suuria puutteita. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version