Miksi ovet ei aukene meille? (Suomen romanien historia)

Suomen romanien historia (toim. Panu Pulma, SKS 2012) on akateeminen ja kattava selvitys romanien historiasta ja osittain nykypäivästäkin. Suomalaisilla ei ehkä ole orjuus- tai siirtomaavaltamenneisyyttä, mutta kyllä meilläkin on isoja mustia tahroja historiassamme, ja romanien kohtelu halki vuosisatojen on yksi näistä. Tiesittekö esimerkiksi, että Urho Kekkonen suositteli 1942 romanien sijoittamista keskitysleireihin, ja yksi tällainen pakkotyöleiri perustettiinkin? Tämä ei jostain syystä ole tullut aiemmin korviini Kekkosesta puhuttaessa.

Ei sinänsä, Kekkosen ehdotus sopi hyvin romanipolitiikan pitkään linjaan, jossa romaneita on karkotettu ja vainottu viranomaisten taholta sekä suljettu pakkotyölaitoksiin. Etenkin fennomanian aikaan romanien ahdistelu kiihtyi: suomalaiseen kansallisaatteeseen ei oikein sopinut, että maassa oli selkeästi valtaväestöstä eroava ryhmä.

Lista vääryyksistä on pitkä: sodassa taistelleilta romanimiehiltä evättiin oikeus rintamamiestalon hankkimiseen, evakkoromaneita ei muiden evakkojen tapaan asutettu mihinkään, romaniperheitä karkoitettiin väkivalloin eri paikkakunnilta viranomaisten puuttumatta asiaan, sosiaalitukea hakeneista romaniperheistä huostaanotettiin lapset... Suomen valtiolla olisi aika paljon anteeksipyydettävää menneistä toimista.

Kirja itsessään ei keskity sorron ja vääryyksien luettelemiseen, vaan olen itse poiminut nämä esimerkit kirjan sivuilta. Samaan aikaan kirjassa kerrotaan myös hyvistä kohtaamisista ja suhteista pääväestön ja romanien välillä. Etenkin ennen vanhaan kiertelevät joukkiot olivat talvella aika pitkälle talollisen väestön hyvyyden armoilla, joten suhteet "tuttuihin taloihin" pidettiin hyvinä. Ja vaikka valtio saattoi antaa ankaria määräyksiä, ei niitä aina pantu paikallistasolla toimeen.

Kirjassa on omat lukunsa romanikielelle ja -musiikille. Tapakulttuurista ja sen kehityksestä on myös hyvin mielenkiintoinen osuus: en tiennytkään, että musta samettihame vakiintui romaninaisten asuksi vasta 1960-luvulla.

Kirjan suurin miinus on romaniyhdistyksistä kertovat luvut, jotka menevät pahasti päällekkäin. Samoja juttuja Mustalaislähetyksen ja Suomen mustalaisyhdistyksen perustamisista ja huonoista väleistä saa lukea kolmesta eri artikkelista. Tässä olisi tarvittu vähän lisää toimitustyötä.