Luimme kirjaa Tiiliskivien ystävät -FB-lukupiirissä joulukuusta 2019 toukokuuhun 2020.
Sota ja rauha on suomennettu peräti neljä kertaa.
Ensimmäinen suomennos on jo vuodelta 1905, kääntäjinä Iivari Wallenius ja Rob Seppänen. Tämä versio on tietääkseni ainoa, josta on tehty äänikirja, oletettavasti copyrightin vanhenemisen vuoksi. Jos kuuntelet Sodan ja rauhan suomeksi, kuuntelet siinä tapauksessa Walleniuksen ja Seppäsen käännöksen. Myös löytämäni e-kirjat ovat Wallenius & Seppästä.
Toinen käännös on J. A. Hollon suomennos vuodelta 1924. Tätä käännöstä voi olla vähän vaikea saada käsiinsä, mutta eiköhän joistain antikvariaateista tai kirjastojen kirjavarastoista löydy.
Esa Adrian käänsi kirjan kolmannen kerran vuonna 1960. Adrian käänsi version, jonka Tolstoi-tutkijat päättelivät olevan lopulliseksi tarkoitettu. Se eroaa joissain kohdissa Wallenius & Seppäsen ja Hollon käyttämistä versioista. Tämä kirja on julkaistu sekä neli- että kaksiniteisenä versiona, mutta kaksiniteinenkin jakaa tekstin neljään kirjaan.
Vuonna 2005 Eero Balk käänsi version, joka oli koottu erilaisten Tolstoin dokumenttien perusteella edustamaan "ensimmäistä versiota" Sodasta ja rauhasta. Tämä on selvästi lyhyempi kuin lopullinen versio ja se loppuu eri tavalla. Tämä on siis eräänlainen Tolstoin Sotaromaani.
ENSIMMÄINEN OSA
Tiesin toki jo ennakkoon, että Sodassa ja rauhassa on henkilöhahmoja aivan hemmetin paljon, joten oli arvattavissa, että ensimmäinen osa kuluu lähinnä tärkeiden henkilöiden esittelyyn. Varmuuden vuoksi piirsin itselleni kaavion eri henkilöistä ja heidän sukulaisuussuhteistaan, ja tästä kaaviosta olikin hyötyä: siitä oli helppo luntata, että vaikkapa Anna Mihailovna on sama henkilö kuin ruhtinatar Drubinskaja, ja hän on Boriksen äiti.
Kirja alkaa Pietarissa Anna Pavlovnan järjestämiltä kutsuilta, jossa tapaamme heti ruhtinas Vasilin ja monia muita tarinan kannalta olennaisia henkilöitä. Tolstoi osaa aika taitavasti nopeasti kuvata hahmon luonteen ja jonkun mieleenpainuvan piirteen, jotta henkilöt saa pidettyä mielessään. Ongelma tietysti on, että joistain hahmoista on vaikea arvata, tullaanko heitä näkemään enää koskaan vai ei: Tolstoi antaa välillä ihan mitättömillekin sivuhahmoille nimet ja kuvaukset. Tuleeko vaikka ranskalainen emigrantti Mortemart enää takaisin kuvioihin vai ei?
Anna Pavlovnan juhlien sosiaalinen kuvio oli kiinnostava. Emäntä Anna Pavlovna on koko ajan liikkeessä ja huolehtii siitä, että keskustelu pysyy tarpeeksi vireänä - muttei liian vireänä. Tarkoituksena on selvästi pitää jutut hyväntuulisina ja melko hampaattomina. Mutta kaikesta yrityksestä huolimatta Pierre aiheuttaa pahennusta puolustelemalla Napoleonia, jota juhlien emäntä on vähän aikaa aiemmin kutsunut Antikristukseksi. Tämä on jo pöyristyttävää, ja monet ryhtyvät parhaansa mukaan kääntämään juttua takaisin turvalliseen hyrinään, josta kukaan ei voi olla eri mieltä. Ruhtinas Ippolit keskeyttää kaikki kertomalla kaskun, jossa ei lopulta ole mitään vitsiä, mutta sen sijaan että tätä pidettäisiin vähän tökerönä, hän saakin suuren hyväksynnän emännältä: Ippolit onnistui tehokkaasti keskeyttämään aivan liian kiivaaksi käyneen väittelyn.
Tästä toiminnasta tulee mieleeni joskus kuulemani ajatus, jossa verrattiin kahta erilaista juhlaa. Toisessa kaikki ovat insinöörejä. Jos huomaat, että kaveriasi piirittää monta tyyppiä jotka kyselevät häneltä kiivaasti paljon asioita ja kaveri näyttää miettivän ankarasti, ajattelet, että tuolla on menossa hyvä keskustelu ja kaveria ei pidä häiritä. Jos taas juhla onkin diplomaattipäivällinen ja siellä huomaa kollegansa samalla tavalla joutuneen piiritetyksi ja useiden kysymysten kohteeksi, haluaa siinä tilanteessa mennä auttamaan kaveria, joka vaikuttaa olevan pulassa. Selvästi nämä seurapiiripäivälliset muistuttavat tätä jälkimmäistä ajattelutapaa: täällä kaikenlaista erimielisyyttä pidetään pahana asiana, joka pitää keskeyttää niin nopeasti kuin mahdollista.
Pietarissa tapasimme Kuraginit ja Bolkonskit, tarinan siirtyessä Moskovaan tulevat Rostovit mukaan kuvioihin ja Drubenskit saavat isomman roolin, Bezuhoveista tietysti puhumattakaan. Kreivi Bezuhovin kuolema on selvästi ensimmäinen käännekohta tarinassa: nyt kaikki tärkeimmät hahmot on oletettavasti esitelty, pakka sekoitetaan tekemällä Pierrestä upporikas perijä. Ainakin Julie Karaginin kirjeen perusteella voimme päätellä, että Pierreä ryhtyy piirittämään aikamoinen lauma naisia.
Pierre on tarinan päähenkilö, mutta hänestä on vähän vaikea saada otetta. Pietarin juhlissa hän aiheuttaa pahennusta kiivailla poliittisilla mielipiteillään- häntä kutsutaan "jakobiiniksi", ja se on itse asiassa aika osuvaa - ja hän viettää aikaa maineeltaan kyseenalaisemmassa seurassa, ennen kaikkea ruhtinas Vasilin hulttiopoika Anatolin kanssa. Toisaalta vaikka Andrei Bolkonskin seurassa tai varsinkin kreivi Bezuhovin talossa Pierre vaikuttaa aikamoiselta vässykältä, joka ei saa oikein mitään aikaiseksi itsenäisesti.
Aika monet kirjan hahmot vaikuttavat melko epämiellyttäviltä. Vera Rostova tietenkin esitetään oikein häijynä, mutta myöskään vaikka ruhtinas Vasili Kuragin tai Andrei Bolkonski eivät vaikuta varsinaisesti mukavilta tyypeiltä: he vaikuttavat suhtautuvat kaikkiin kyllästyneesti ja piittaamattomasti.
On tässä monta hauskaakin henkilöä. Mielihahmoni tähän mennessä on kreivi Rostov, joka totisesti osaa ottaa ilon irti elämästä. Maria Drubenskaja on myös loistava tyyppi, joka on määrätietoinen eikä pelkää turvautua valehteluun ja juonitteluun saadakseen poikansa elämästä parempaa. Boris vaikuttaa myös oikein sympaattiselta.
Ainakin alku on ollut kiinnostavaa ja oikein tapahtumarikasta. Wikipediaa on tullut myös selattua: Suvorov ei ollut minulle entuudestaan tuttu sotasankari, mutta nyt tiedän hänestäkin. Ranskan vallankumoussotien yksityiskohtia piti myös hieman kerrata, ja oletettavasti jatkossakin tulee tarpeen tutustua Napoleonin sotaretkiin vähän lisää.
TOINEN OSA
Nyt on sitten sitä sotaa! Tässä osassa seurataan venäläisten joukkojen tilannetta kuuluisan Ulmin taistelun jälkeen. Ulmissa Napoleon löi nerokkaan taktiikan avulla Itävallan armeijan. Tämä oli merkittävä käännekohta kolmannen liittokunnan sodassa, joten ei ihmekään, että kirjassa venäläisten joukossa on varsin sekava tunnelma.
Vanhoista tutuista hahmoista seurataan lähinnä Andrei Bolkonskia ja Nikolai Rostovia. Minun oli vähän vaikea muistaa, kuka tämä Rostov nyt taas olikaan ja millainen hän oli luonteeltaan. Täytyy myöntää, että aina välillä minulta meni Rostov ja Andrei sekaisin, mikä hankaloitti lukemista. "Miten Andrei nyt häärii jossain tykistön joukossa, eikö hän juuri äsken haavoittunut? (selaa taaksepäin) Ahaa, se olikin *Nikolai*, joka haavoittui... (selaa taaksepäin kymmeniä sivuja, yrittäen päästä jollain tavalla takaisin kartalle siitä, kuka teki mitä)"
Sodasta kirjoittaminen ei ole ihan helppoa, silla manööverien ja sen sellaisten kuvaaminen käy aika helposti puuduttavaksi ja/tai sekavaksi. Luin itse tämän osan vähän turhan pienissä pätkissä, joten varsinaisten sotatapahtumien seuraaminen oli välillä aika hankalaa. Oli ihan hyvä idea Tolstoilta tuoda muutamia uusia henkilöitä tässä merkittävään osaan, jolloin tapahtumia saatiin käsiteltyä näiden henkilöiden kautta. Tykkipatterin komentaja Tušin oli näistä sympaattisin ja hänen kohtaloaan suorastaan jännitti.
Mukana oli myös diplomaattis-poliittisia kuvioita Itävallan ja Venäjän välillä, mikä oli ihan hauskaa luettavaa: liittolaisia ei selvästi yhdistänyt mikään muu kuin sama vihollinen. Kohtaus, jossa Kutuzov haluaa esittää komppanian mahdollisimman rähjäisessä kunnossa oli suorastaan humoristinen.
Jäin tätä osaa lukiessani miettimään, kuinka hyvin Napoleonin sotien taistelut enää tunnetaan. Tolstoin aikana kaikki tietenkin tunsivat Austerlitzin taistelun, mitä käytetään tässä osassa hyvin hyödyksi: kenraalit tulevat kokouksestaan tyytyväisinä sotasuunnitelmiinsa ja varmoina voitosta, mutta lukijalle pamautetaan vasta luvun lopussa tieto, että taistelut käytäisiin Austerlitzissa. Silloin lukija tajuaa, kuinka pahasti sotilaat tulevat saamaan köniin.
Mutta tietysti nykyisin Austerlitz ei välttämättä ole enää yleistietoa: kaikille nykylukijoille se ei välttämättä sano mitään. Koko tämän luvun lukukokemus on varmasti hyvin erilainen, mikäli ei tiedä, millaiseen musertavaan tappioon venäläiset ovat menossa.
Ja huonostihan siellä käy. Nikolai silti yllättäen ehjänä etsiessään Kutozovia ja keisaria, mutta Andrei haavoittuu pahasti ja jää vangiksi. Molemmat kohtaavat ihailemansa keisarin - Nikolai Aleksanterin ja Andrei Napoleonin - mutta kummallekaan kohtaaminen ei ole sitä mistä he olivat haaveilleet.
Koko aikaa ei olla rintamalla. Pietarin seurapiireissä Pierre päätyy kihloihin Helenen kanssa lähinnä omaa saamattomuuttaan. Pierre on raivostuttavan passiivinen, mutta juuri siksi hän on erittäin sopiva päähenkilö tähän kirjaan.
Ruhtinas Vasili kieroilee ja junailee asioita. Hänen poikansa Anatoli vaikutti jo ensimmäisen osan perusteella huikentelevalta tyhjäntoimittajalta, mutta tässä osassa hän osoittautui vielä tätä huonoa ensivaikutelmaakin epämiellyttävämmäksi hahmoksi. Ruhtinatar Mariaa käy toisaalta sääliksi, toisaalta häneen haluaisi ravistella jotain järkeä.
NELJÄS & VIIDES OSA
Tapahtumissa hypätään muutama kuukausi eteenpäin. Nikolai saapuu kotiin husaarina ja mieheksi kasvaneena, mutta muutos ei ole ollut pelkästään myönteinen: hän esiintyy ylimielisesti ja röyhkeästi. Pierre on joutunut kärsimään vaimonsa vuoksi, jonka huhutaan pettävän häntä Dolohovin kanssa. Bagrationin kunniaksi järjestetyillä illallisilla tilanne kärjistyy ja Pierre haastaa Dolohovin kaksintaisteluun. Yllättäen Pierre voittaa kaksintaistelun ja eroaa Helenesta. Vihdoin Pierre osoitti jotain selkärankaa! Hän jopa heitti ruhtinas Vasilin ulos asunnostaan! Hyvä Pierre!
Dolohov selviää kaksintaistelussa saamastaan haavasta, rakastuu Sonjaan, mutta saa rukkaset. Tästä katkerana hän kostaa Nikolaille, jonka hän saa yllytettyä korttipeliin. Naiivi ja epätoivoinen Nikolai häviää pelissä 43000 ruplaa - aivan järkyttävän suuren omaisuuden. Voi typerä, typerä Nikolai.
Andrein on oletettu kaatuneen, mutta hän palaa sodasta viime hetkellä ja ehtii nähdä Lisen kuolevan synnytysvuoteessa. Lapsi sentään jäi eloon. Andrei vetäytyy synkkänä uudelle tilalleen eikä enää lähde sotimaan.
Pierre kohtaa vapaamuurarin ja liittyy loošiin. Hän yrittää auttaa maaorjiaan, mutta hänen selkänsä takana asiainhoitajat tekevät kaikki hänen uudistusajatuksensa tyhjäksi. Pierre lähtee tapaamaan Andreita, mutta on hämmästynyt nähdessään ystävänsä niin synkkänä, etenkin kun hän on itse täynnä käännynnäisen intoa. He väittelevät hyväntekemisestä: Andrei on kyyninen ja kiistää mahdollisuuden parantaa toisten elämää, mutta keskustelun aikana hänessä kuitenkin herää jotain positiivista eloon.
Nikolai palaa armeijaan häpeissään. Husaareilla ei ole muonaa, joten Denisov ryövää sitä jalkaväeltä. Tästä seuraa luonnollisesti ongelmia, joita Denisov hoitelee sairaalassakin. Denisov selvästi jotenkin pimahtaa koettuaan tulleensa väärin kohdelluksi eikä hän osaa käsitellä kokemustaan. Nikolai lähtee Tilsitiin hakemaan armahdusta Denisoville, mutta sitä hän ei onnistu hankkimaan edes Borisin kautta. Boris on tällä aikaa ylennetty ja osaa verkostoitua, ja hän tunnistaa vaistonvaraisesti, millaisia palveluksia kannattaa yrittää tehdä ja millaisia ei. Nikolai puolestaan ei ymmärrä tällaista menoa lainkaan, hän on niin monella tapaa paljon naiivimpi. Nikolai pistääkin välit poikki Borikseen, jonka kanssa hänellä ei enää ole mitään yhteistä.
Nyt vasta kirja tuntui kunnolla lähtevän vauhtiin. Nämä osat olivat täynnä tapahtumia, mutta myös filosofiaa ja tunteita. Selvä parannus aiempaan nähden, eikä tämä ole huono ollut tähänkään mennessä.
+++
Pierre ei kohtaa vapaamuuraria matkan varrella, vaan Pietarin-asunnossaan, ja heidän keskustelunsa on hieman erilainen, vaikka se johtaakin samaan paikkaan - ja loošiin ottaminen kuitataan sivulauseessa.
Anna Pavlovna kutsuukin Pierren juhliinsa, ripittää Pierreä pitkään ja kehottaa tätä palaamaan takaisin Helenen luokse - ja nyt muuten Anna Pavlovna on valmis kutsumaan Napoleonia Antikristukseksi, mitä hän ei kirjan ensimmäisellä sivulla (lopullisesta versiosta poiketen) tehnyt!
Andrei käy vierailulla Rostovien luona. Kreivi on aivan vararikossa mutta silti iloluonteinen ja Andrei kiintyy tähän heti ensitapaamisella. Adrianilla tämä vierailu tulee vasta ensi luvussa ja huomattavasti tiiviimpänä.
KUUDES OSA
Tässä osassa seurataan lähinnä Andreita, joka onkin minun suosikkihahmoni, joten en valita. Andrei ja Pierre esitetään monella tavalla peilikuvina: siinä missä kirjan alkupuolella Pierre aina hymyilee typerän hyväntahtoisesti (tai mitä ilmausta Tolstoi tällä kertaa käyttääkään), niin Andrei katsoo kaikkea kyllästyneen ivallisesti. Pierre ideologiansa vallassa haluaa vapauttaa talonpoikansa, muttei saa hoidettua hommaa loppuun saakka: Andrei vain vapauttaa musikkansa, vaikkei ihan hirveästi välitä koko asiasta. Kun Pierre on iloinen, Andrei on synkkä, ja päinvastoin.
Tässä luvussa Andrei tosiaan on välillä iloinen, välillä synkkä. Luvun alussa hän on edelleen maassa. Hauskassa kohdassa hän vertaa itseään tammeen, joka on vailla lehtiä, vaikka kaikki koivut ympärillä ovat jo täysin vihreinä: mutta kuten tammikin, myös Andrei puhkeaa luvun aikana kukkaan. Hän innostuu Speranskin suunnitelmista uudistaa maata ja ryhtyy auttamaan tätä toimissaan. Mutta hetkeä myöhemmin Andrei taas menettää uskonsa Speranskiin ja pitää kaikkea politiikkaa aivan turhana. Andrei vaikuttaa lähes bipolaariselta.
Hän kuitenkin löytää onnen Natasan luota ja kihlautuu - salassa. Andrein ollessa onnensa kukkuloilla Pierre puolestaan on mieli mustana. Hän on menettänyt edellisissä luvuissa hetkellisesti löytämänsä selkärangan ja palasi yhteen vaimonsa kanssa. Vapaamuurariuskaan ei enää innosta entiseen tapaan, kun hän tajuaa useimpien olevan mukana hommassa vain verkoistoitumisen vuoksi.
Tolstoilla on välillä todella nasevia kuvauksia. Nauroin ääneen, kun kirjassa kuvattiin Bergiä Rostovien luona: "Bergin tärkein luonteenpiirre oli naiivi ja hyväntahtoinen itsekkyys". Etsimättä tuli heti mieleen muutamia tuntemiani ihmisiä, joita voisi kuvata samoilla sanoilla - mutta en olisi aiemmin osannut ikinä sanoittaa sitä noin.
***
Balkilla Pierrellä ja Andreilla on useita keskustelua, joille ei ole vastinetta lopullisessa versiossa.
Rostoveilla on raha-asiat rempallaan. Nikolai tulee kotiin ja yhden päivän verran jaksaa toimia perheen hyväksi, mutta luovuttaa sitten käytännössä heti. Nikolaita pilkataan tässä kirjassa kyllä aika armotta: hänet esitetään kyvyttömänä aatelispentuna, joka ei osaa oikein mitään eikä hirveästi yritäkään.
Seitsemäs osa kuvaa pitkällisesti Rostovien elämää maaseudulla. Metsästysretki kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Samoin vierailu "sedän" luona, jonka nimi mainitaan jostain syystä vain kerran ohimennen kauan sen jälkeen, kun huoneet on ensi kertaa tavattu, vaikka muuten Tolstoi nimeää heti ensinäkemältä kaikki kamaripalvelijatkin!
Joulunjälkeinen naamiaiskiertely ja siihen liittyvät hevosajelutkin kuvataan myös tarkkaan. Tässä kirjassa on mielenkiintoinen rakenne: ikinä ei tiedä, onko joku kohtaus vain tunnelman maalailua vai tapahtuuko siinä jotain dramaattista. Metsästysretki oli niin pitkään ja hartaasti kuvattu, että koko ajan odotin jonkun Rostoveista loukkaantuvan tms. Mutta sen sijaan siinä ei oikeastaan tapahdu juonellisesti yhtään mitään. Sen sijaan joulun naamiaismatka osoittautuukin käännekohdaksi Nikolain ja Sonjan suhteessa. Tämä arvaamattomuus on ihan kiinnostavaa.
Pierreä näemme vain muutaman sivun verran, mutta hänellä ei mene kovin lujaa. Kaikki aikaisemmat ihanteet ovat aika pitkälle karsiutuneet pois ja Pierre on vajonnut takaisin vanhoihin tapoihinsa. Hänestä on tullut yksi moskovalainen kamariherra muiden joukkoon.
Ja toki jälleen on naimakauppoja sekä rakkaushuolia. Nikolai saa vihdoin äitinsä harmiksi kosittua Sonjaa. Boris jatkaa sosiaalista nousuaan nappaamalla Moskovan rikkaimman tytön Julie Karaginan, vaikka minkäänasteisesta rakkausavioliitosta ei tässä suhteessa voida puhua. Tolstoi piikittelee hyvin hupaisasti Borista ja Julieta kuvatessaan näiden teennäisiä soidinmenoja kaikkine teeskenneltyine melankolioineen ja sen sellaisiineen.
Mutta näiden lukujen keskipisteessä on kuitenkin Nataša. Hän ensin kaipaa Andreita sydän pakahtumaisillaan, mutta kun kaunis Anatol pari kertaa vilkaisee tätä hurmaavasti ja kirjoittaa lirkuttelevia kirjeitä, niin Andrei unohtuu sen siliän tien. Nataša heittäytyy hyvin johdonmukaisesti aina tunteittensa varaan täysillä ja käyttäytyy muutenkin hyvin uskottavan teinityttömäisellä tavalla. Anatol on edelleen täysi retku, jolla ei edes ole mitään kunnon suunnitelmia, hän keskittyy vain senhetkiseen viettelyoperaatioonsa ja muusta viis.
Kaikki muut osaavat tunnistaa Anatolin rentuksi, mutta ei umpirakastunut Nataša. Kun morsiamenryöstö epäonnistuu nolosti, Anatol pakkaa kimpsunsa ja palaa Pietariin, mutta Nataša jää suremaan tätä hulttiota ja tekee ehkä surkeimman itsemurhayrityksen mitä kirjallisuudessa on koskaan nähty.
***
Ihan 8. osan lopussa on muuten kohtaus, jossa Anatol on lähtemässä tovereineen ryöstämään morsianta, mutta Anatol sanoo: "Täytyy istua ensin" ja kaikki istuvat. Olen aiemminkin kuullut tästä venäläisestä tavasta: ennen kuin lähdetään reissuun, pitää vielä viimeiseksi istua alas. Tämä ei ole vain taikauskoa vaan hyvin käytännöllinen toimenpide, koska silloin ehtii vielä kerran rauhassa miettiä, unohtuiko jotain. Olen itsekin ottanut sen tavaksi.
YHDEKSÄS OSA
Tämä osa alkaakin aika eri tavalla: nyt Tolstoin filosofinen puoli näkyy kunnolla ensimmäistä kertaa. Tolstoin pohdinnat historian vääjäämättömyydestä ovat hieman naiiveja, mutta toisaalta parempia kuin iänikuinen suurmiesmyytti, jossa historian katsotaan tapahtuvan suurmiesten päätösten johdosta. Kuten historiaa opiskelleet tietävät, aika usein teknis-taloudelliset tai ympäristö/ilmastolliset syyt ovat merkittävämpiä tekijöitä kuin henkilöt. Toki toisinaan historia etenee ihan oikeasti eri suuntaan jonkun tietyn johtajan päätösten takia, mutta aika usein sodat, vallankumoukset jne. riippuvat paljon enemmän suurista, ihmisten ulottumattomissa olevista tapahtumista.
Filosofian jälkeen emme vieläkään pääse näkemään tuttuja hahmoja, sillä nyt Tolstoi haluaa esitellä meille Aleksanterin ja Napoleonin hoveja. Boris ja Helene vilahtavat nopeasti Aleksanterin hovissa, mutta muuten seuraammekin Aleksanterin lähettilästä viemässä viestiä Napoleonille. Tämäkin oli vähän outo luku.
Sitten vihdoin Andrei tulee kuvioihin. Andrein bipolaarinen luonne on heilahtanut syvälle synkkyyden puolelle, eikä oikeastaan ihmekään, ottaen huomioon edellisen luvun tapahtumat. Hän polttaa siltoja kotona ja värväytyy taas aseväkeen. Tämän jälkeen tavataan Rostovit ja myös Pierre, joten koko jengin tila on käyty läpi.
Rostovien nuorempi poika Petja haluaa myös liittyä aseväkeen ja käy ihailemassa keisaria. Tämä oli mielestäni aika tarpeeton kohtaus, joka on melkein suora kopio Nikolain keisari-ihailusta kolmannessa luvussa. Ehkä tässä haluttiin vetää rinnastuksia veljesten luonteiden samankaltaisuudesta, mutta en oikein innostunut.
Sotainnostuksen (tai -hulluuden) leviäminen on tämän luvun teema. Pierre, kreivi Rostov ja muut aateliset oikein innostuvat lupaamaan omia maaorjiaan keisarin joukkoihin sotilaiksi - tai tykinruoaksi, jos halutaan olla kyynisempiä. Rauhan aikana keisari oli kirjassa kuin yksi hahmo muitten joukossa, mutta nyt sodan sytyttyä hän nousee ylimaalliseksi hahmoksi, jonka pelkkä näkeminen saa vanhat kamariherratkin liikuttumaan kyyneliin saakka.
Toisaalta ainoat rintamalla olevat hahmot, Nikolai ja Andrei, eivät ole lainkaan sotahuuman valtaamia. Nikolai innostuu johtamaan rynnäkköä, mutta vihollisen lyöminen ei saa häntä riemukkaaksi vaan voimaan pahoin. Andrei on tapansa mukaan pilkallinen kaikkea tekopyhyyttä, teennäistä ylevyyttä ja näennäistä viisautta kohtaan, mutta kokee silti sotapalveluksen olevan rehellinen tapa palvella isänmaata. Hän tajuaa, ettei ylhäältä käsin luodut suunnitelmat ole minkään arvoisia, vaan ainoastaan paikan päällä osoitettu johtajuus ja rohkeus voivat ratkaista taistelun. Tuloksia rakastavana ihmisenä hän haluaa olla vaikuttamassa siellä missä vaikutus on suurimmillaan, ei siellä, missä saa eniten mainetta ja kunniaa.
Tolstoi jatkaa filosofointiaan sodan luonteesta ja historian vääjäämättömyydestä. Tällä kertaa kuitenkin siirrytään nopeammin päähenkilöiden pariin. Ruhtinas Bolkonskin tila menee koko ajan huonommaksi ja vanhus osoittaa entistä selvempiä dementoitumisen merkkejä, kunnes lopulta kuolee.
Ruhtinatar Maria ja Nikolai iskevät silmänsä toisiinsa Nikolain kirjaimellisesti ratsastaessa pelastamaan Mariaa pulasta. Tämä olikin jonkinasteinen yllätyskäänne: en olisi ihan heti osannut arvata näiden kahden välille kehkeytyvän mitään!
Näemme pitkästä aikaa ruhtinas Vasilin Anna Pavlovnan salongissa. Samoissa juhlissa oli myös "erittäin ansioitunut henkilö", jota ei nimetä mitenkään muuten - muistaakseni samoin oli jossain aiemmassakin luvussa. Onko jollain tietoa, mihin tai kehen tämä viittaa? Onko "erittäin ansioitunut henkilö" joku tietty historiallinen hahmo? Vai onko tämä jonkinlainen sarkastinen ilmaus, joka viittaa tietynlaiseen ihmistyyppiin? Vai jotain muuta?
Mutta tämän osan varsinainen aihe ja keskipiste on kuitenkin Borodinon taistelu. Venäläisille tuo taistelu on hyvin tärkeä, vaikka se hävittiinkin - vähän talvisodan tapaan, siis. Tolstoikin katkaisee tarinankerronnan ja muutaman luvun ajan kirja muuttuu sotahistoriaksi, jossa kirjailija puolustaa omia tulkintojaan taistelun kulusta, oikein kartan kera! Kyllä on kömpelöä.
Itse taistelun kuvaus on kiihkeää ja välillä koomistakin. Pierre hortoilee taistelukentällä kuin turisti ja on kaikkien tiellä. Miehiä kuolee, Napoleon ja Kutuzov ovat vain kohtalon välikappaleita. Tolstoi oikein vasaroi lukijan päähän, kuinka komentajat eivät ole millään tavalla kartalla taistelun kulusta ja heidän käskynsä ovat aivan turhia.
Andrei haavoittuu vakavasti ja on kuoleman kielissä, ja taas kerran lähestyvän kuolemansa edessä hän saa valaistuksen ja ymmärtää elämästä jotain tärkeää. Saa nähdä, korjaako viikatemies tällä kertaa Andrein ihan oikeasti.
Tähän mennessä Sota ja rauha on ollut aika selkeä tarina viidestä suvusta ja heidän keskinäisistä suhteistaan, mutta nyt nämä Tolstoin filosofiset ja historialliset teoriat alkavat saada yhä isompaa roolia. Se ei ehkä tee kirjalle kovin hyvää. Taistelun kuvauksen seuraaminen vaati myös Wikipediaan tutustumista, koska pelkästään tämän luvun tekstin perusteella ei ainakaan minulle selvinnyt, mitä olivat ne jatkuvasti mainitut "Bagrationin flèchet" (ne olivat nuolenkärjen muotoisia puolustusrakennelmia, joiden kärki osoitti vihollisen hyökkäyssuuntaan). Se ei ole ihan hyvää kerrontaa, vaikka toki ehkä kirjan julkaisemisaikaan Borodinon taistelun yksityiskohdat olivat niin yleistietoa, ettei tällaisia asioita ollut tarpeen kerrata kirjassa.
***
(Jos joku muuten ihmetteli useita viittauksia "skyyttalaiseen sotaan": Herodotuksen mukaan 500-luvulla eaa Persian kuningas Darius Suuri hyökkäsi Euraasian arolla elävien skyyttalaisten kimppuun, mutta nämä turvautuivat poltetun maan taktiikkaan ja iskivät valloittajan huoltolinjojen kimppuun. Tällä taktiikalla skyyttalaiset onnistuivat päihittämään Dariuksen mahtavan armeijan.)
YHDESTOISTA OSA
Napoleonin joukot valtaavat Moskovan. Rostovit tapansa mukaan kuhnailevat ja sähläävät lähdön kanssa, pakkaavat ja purkavat, mutta osoittavat taas kiltteytensä ottamalla mukaan haavoittuneet sotilaat ja jättämällä omaisuutensa taakseen. Kreivi Rostov on hieno hahmo: saamaton ja vähän kujalla oleva, mutta kuitenkin hyvin sympaattinen ja kultasydäminen. Nataša osoittaa tässä luvussa hyvin paljon samaa luonteenlaatua: omena ei ole kauas puusta pudonnut.
Pierre hortoilee varsin sekavana Moskovassa, tietämättä ehkä itsekään kovin tarkasti, mitä on tekemässä. Vaimo on ottamassa eroa ja kääntynyt katoliseksi, mutta Pierre ei edes tunnu rekisteröivän tällaisia pikkuasioita. Borodinon taistelu horjutti hänen henkistä tasapainoaan ja hän vajoaa johonkin harhaiseen sekavuuteen, jossa hän uskoo kohtalokseen Napoleonin salamurhaamisen. Ei liene tarpeen edes todeta, että alusta asti tämä suunnitelma on tuomittu epäonnistumaan.
Andrei ainakin vielä on pysynyt hengissä ja päätynyt Rostovien seurueeseen matkalla pois Moskovasta, mutta häntä näemme vain vilaukselta.
Tolstoi jatkaa edelleen historiallis-filosofisten teorioittensa esittelyä. Täytyy sanoa, että nämä kohdat lukaisin aika pikaisesti. Tolstoi myös seuraa kreivi Rastopštšinin toimia tarpeettoman paljon tässä osassa. Nämä kaikki kohtaukset olisi voinut leikata kirjasta pois teoksen lainkaan kärsimättä - itse asiassa tarinan kulku olisi selkeytynyt ja leikkaaminen olisi parantanut kirjaa.
Kuten ehkä voi havaita, tämä ei ollut mieliosuuksiani kirjasta. Itse asiassa koko teos alkaa tuntua aika pitkäpiimäiseltä. Balkin versiossa kirjaa on jäljellä jotain 60 sivua, ja tosiaan tuntuukin vahvasti, että tämän teoksen voisi alkaa vetää aika pian päätökseensä. Mutta täysmittaisessa versiossa on jäljellä vielä yksi kokonainen nide! En odota innolla.
Aletaan selvästi olla kirjan loppuvaiheilla kun hahmoja kuolee tällaista tahtia! Ensin menee Hélène melkeinpä sivulauseessa, sitten Andrei heittää lopulta lusikan nurkkaan.
Helenen kuulemma oli kyllä hämmentävän pikainen. Fanficin parissa tunnetaan ilmaus "die for our ship", joka tarkoittaa tilannetta, missä ficin kirjoittaja tappaa jonkun hahmon vaimon/poikaystävän/tms. ihan vain siksi, että tämä hahmo voisi sitten tarinassa alkaa styylailemaan jonkun toisen kanssa ilman esteitä. Tämä tuli etsimättä mieleen kahdettatoista lukua lukiessa. Ihan kuin Tolstoi olisi kirjoittanut itsensä nurkkaan eikä keksinyt, miten saisi Pierren ja Natašan naimisiin ilman että se tuntuisi jollain tavalla sopimattomalta, joten tiellä oleva vaimo piti raivata pois. Sinänsä hämmentävää, ettei yli 1500-sivuisesta kirjasta sitten löytynyt edes aukeamaa Helenen kuolemaa varten.
Ja kun Tolstoi pääsi vauhtiin, niin saman tien hän raivasi sen toisenkin esteen Pierren ja Natašan tieltä: samassa luvussa myös Andrei siirtyy paremmille metsästysmaille. Toisin kuin Héléne, Andrei saa pitkän joskin hieman antiklimaattisen kuolinkohtauksen, jossa hän "herää elämästä" ja vain ikäänkuin hiipuu pois. Andrein kaltaisen tarmokkaan ja ivallisen mutta hyväsydämisen hahmon koska tämä tuntui jotenkin erityisen traagiselta. Tulee ikävä: Andrei oli kreivi Rostovin ohella suosikkihahmoni koko kirjassa.
(Niin, ja kreivi Rostov-parkakin on muuttunut vaisuksi ja hämmentyneeksi! Kyllä tässä on tragediaa toisensa perään.)
Pierre on ranskalaisten vankina. Hauskaa kyllä Pierre saa kerrankin olla tarmokas ja arvostettu - ollessaan vankina. Silloin kun hän oli rikas ja koko maailma oli hänelle avoinna, Pierre ei saanut mitään aikaiseksi, mutta kun kaikki maallinen otettiin häneltä pois, hän kasvoi ihmisenä.
Nikolain ja Marian välinen rakkaus pikkuhiljaa kasvaa ja kukoistaa. Tappamalla Andrein Tolstoi poisti myös näiden kahden väliltä viimeisen esteen: eihän olisi ollut sopivaa, että Nikolai ja Marie olisivat menneet naimisiin, mikäli Nataša ja Andrei olisivat aviossa, koska... jotenkin silloin oltaisiin sukua? Ehkä tämä oli siihen aikaan selvempää logiikkaa.
Niin, ja onhan tässä taas sivutolkulla myös Napoleonia, Kutuzovia ja historian vääjämättömyydestä filosofointia. Sen alkaa jo hyväksyä vähän väistämättömänä pakkopullana, joka pitää vain niellä. Ranskalaiset vetäytyvät Moskovasta ja Grande Armeen viimeiset hetket ovat lähellä.
NELJÄSTOISTA & VIIDESTOISTA OSA
Enää epilogi jäljellä, mutta onhan sitä toisaalta vielä sellaiset 150 sivua, joten ihan lopussa ei vielä olla.
Ranskalaiset perääntyvät Venäjältä ja Kutuzovin johtamat venäläisjoukot jahtaavat heitä kirittääkseen Grande Arméen häipymään mahdollisimman nopeasti Venäjältä. Monet pitävät Kutuzovin toimintaa pelkurimaisena, kun hän ei käy taisteluun ranskalaisten kanssa, mutta oikeastaan kaikki taistelu olisi ollut ihan hyödytöntä, koska Napoleon oli koko ajan perääntymässä niin nopeasti kuin pystyi. Noin: sain kahdessa virkkeessä summattua sellaiset 80-90 sivua näistä luvuista.
Vitsailen, mutta oikeastaan tällä kertaa Tolstoi kuvasi sotatapahtumia aika hyvin. Niissä oli sellaista Tuntematon sotilas -henkeä, kun tavalliset sotamiehet pääsivät ääneen ja sotapäälliköiden järjettömät käskyt rinnastuivat rintaman leppoisahkoon elämään, jossa sotavankienkin kanssa vitsaillaan. Petjakin kuolee kuin Hauhia Tuntemattomassa: yllättäen, mutta oman intoilevan typeryytensä takia. Se oli aika pysäyttävän sodanvastainen kohtaus.
Lopulta päästään kuulemaan, miten Pierrellä menee. Pierre on muuttunut mies: sotavankeus on tehnyt entisestä päättämättömästä pullamössöneuvoksesta tarkkanäköisen ja toimeliaan miehen, joka on saanut vahvan uskon ja samalla kykenee näkemään maailman turhuuden sellaisena kuin se on. Vaikka Pierren muutos oli nopea, Tolstoi onnistuu kuitenkin kuvaamaan sen oikein uskottavasti.
Ja lopulta Pierre ja Nataša saavat myönnettyä tunteensa toisilleen, joskin vain välikätenä toimivan ruhtinatar Marien kautta.
Kyllä näissäkin luvuissa olisi ollut leikattavaa, mutta kaiken kaikkiaan selkeästi parempaa tavaraa tällä kertaa kuin edellisissä osissa.
EPILOGI
Olihan tämä aika hämmentävä, joskin tavallaan hyvin ennalta-arvattava lopetus kirjaan.
Tolstoi aloittaa taas historiallis-filosofisilla mietelmillään, mutta tällä kertaa hän pohtii enemmän historian tuomioiden ja anakronistisen ajattelun järjettömyyttä, mikä on jo jonkin verran kiinnostavampaa, ainakin tällaiselle vanhalle historioitsijalle. Ja sitten päästäänkin yllättävän nopeasti seuraamaan tarinan henkilöiden elämää seitsemän vuotta varsinaisten lukujen jälkeen.
Kiihkeän naiivi Nikolai on kasvanut aikuiseksi: hän on hellä isä ja ihanteellinen isäntä musikoilleen. Nikolai pyrkii parantamaan tilojensa taloutta samalla innolla jonka hän ennen suuntasi vain metsästämiseen. Muutos ei ole kuitenkaan epäuskottava: vaikka Nikolai on aina ollut vähän hönö, niin samalla Tolstoi on antanut ymmärtää, että hänellä olisi potentiaalia parempaankin. Avioliitossa Marian kanssa Nikolai pääsee vihdoin puhkeamaan kukkaan.
Myös Nataša kokee suuren muodonmuutoksen: hän ei enää ole keimaileva prinsessa, vaan homssuinen kotiäiti, joka kuitenkin suhtautuu lämmöllä ja rakkaudella elämään. Myös tämä on iso muutos, mutta jälleen se vaikuttaa varsin luonnolliselta: Natašalle tuntuu tyypilliseltä mennä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen.
Kreivitär Rostova on vielä hengissä, mutta dementoitunut. Andrein poika Nikolenka on kasvanut ahdistuneeksi teiniksi, joka palvoo isävainajaansa ja tämän läheisintä ystävää - Pierreä. Päähenkilömme puolestaan on taas aktivoitunut politiikan suhteen: enää hän ei ilmeisesti koe kaikkea sellaista turhuutena, kuten sotavankeutensa jälkeen. Mutta Pierre ei ole sentään palannut vanhoihin tapoihinsa. Vaikka hän onkin luonnollisesti aikamoinen tohvelisankari ja avioliitossa selkeästi Natašan tossun alla, hän on silti säilyttänyt uskonsa ja toimeliaisuutensa.
Ehdin jo yllättyä iloisesti - malttoiko Tolstoi oikeasti pitää jaarittelunsa noin lyhyinä ja keskittyä taas henkilökuvaukseen? Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä koko epilogin toinen osa ei sitten ollutkaan mitään muuta kuin Tolstoin pohdintaa vallasta, kansojen liikkeestä ja vapaan tahdon roolista historiassa. En tiedä, miksi odotin jotain muuta.
Mutta olihan se vähän kummallista. Näimme tuokiokuvan Rostovien ja Behuzovien elämästä - mutta se tuntui päättyvän vähän kesken, Nikolenkan ahdistuneisiin mutta päättäväisiin ajatuksiin. Ei sinänsä, koko kirjan ajan Tolstoi on tehnyt vähän samaa; näyttänyt lyhyitä hetkiä kaikkine yksityiskohtineen, sitten taas hypännyt ajassa mahdollisesti pitkänkin hypyn ja hyvin lyhyesti summannut, mitä välissä on tapahtunut. Sinänsä tämä oli oikein kirjaan sopiva lopetus. Mutta silti, silti tarina tuntui... jäävän kesken? Ja vaikka Tolstoi horisee omaa filosofiaansa koko epilogin toisen osan ajan, niin siinäkin hän tuntuu vain toistavan samaa ja lopulta vain katkaisevan ajatuksen virtansa johonkin satunnaiseen kohtaan. Tämä on melkein 2000-sivuinen kirja, mutta silti se tuntuu keskeneräiseltä. Saavutus sekin.
Sota ja rauha oli erikoinen kirja, monella tavalla. Tämä on niin ristiriitainen. Tolstoi on aivan äärimmäisen taitava henkilöiden kuvaaja, hän osaa hyvin pienillä dialogin pätkillä luoda selvän kuvan henkilön luonteesta ja tavoitteista. Hänen ihmiskuvauksensa ovat välillä niin hauskoja, että olen nauranut ääneen. Ja toisaalta toisinaan Tolstoi on kirjallisesti yllättävän kömpelö. Hän ryhtyy selittämään asioita kesken dialogin, joskus jopa käyttäen sulkuja. Hän pomppii henkilön sisäisestä maailmasta kaikkitietävään kertojaan vähän töksähtäen, erityisesti sotakohtauksissa. Ja oikeasti, Tolstoi, jos halusit kirjoittaa historianfilosofisen teoksen, niin olisit voinut julkaista sen erikseen ja jättää ne pohdinnat pois romaanistasi.
Olen hyvin tyytyväinen, että luin Sodan ja rauhan. Pelkästään henkilöiden moniulotteisuus oli nautinto ja heidän kasvunsa seuraaminen oli ilo.
Mutten ole ihan varma, suosittelisinko tätä kirjaa oikein kenellekään.
Lukupiirimme aikataulu:
Kommentit
Lähetä kommentti