Kuten monet muutkin, luin Dyynin jo myöhäisteini-iässä, ja se oli silloin täyttä rautaa. Jatko-osia en ikinä lukenut aiemmin, mutta nyt scifi-lukupiirissämme tuli haasteeksi lukea kolme ensimmäistä Dyyni-kirjaa. Kestikö Dyyni aikaa, olivatko jatko-osat mistään kotoisin?
I.
Dyyni on edelleen täyttä rautaa.
Kun luin kirjan teini-ikäisenä, en malttanut laskea sitä käsistäni. Siinä oli kaikkea tajuttoman makeeta: aavikkoplaneetta, hiekkamatoja, aavikon fremeneitä taistelemassa keisarin eliittijoukkoja vastaan, Bene Gesserit -noitia ja niiden lähes-yliluonnollisia psykologisia taitoja. Ja kaiken tämän päälle vielä mukaansatempaava tarina, jossa oli juonittelua ja seikkailua. Tässä oli kaikkea, mitä hyvältä SF/F-kirjalta voi vaatia.
Nyt, 20 vuotta vanhempana, nautin kirjasta edelleen täysillä. Se käsittelee kiinnostavalla ja uskottavalla tavalla uskontoa, politiikkaa, ekologiaa ja psykologiaa. Mystiset elementitkin tuntuivat oleelliselta ja luontevalta osalta tarinaa. Worldbuilding on erittäin syvää.
Dyyni on mestariteos. Tämä kannattaa lukea uudelleen, mikäli edellisestä lukukerrasta on aikaa. Jos et ole ikinä lukenut kirjaa, niin kannattaa nostaa se lukulistan kärkipaikoille - ja ehkä lopettaa tämän arvion lukeminen tähän, jottei tule turhia spoilereita.
II.
Dune Messiah ei puolestaan ikinä tunnu pääsevän vauhtiin. Tässä esitellään uusia puolia Dyynin maailmasta. Kiinnostavin osuus oli Paul, joka toimii keisarina hyvin häikäilemättömästi, jopa despoottisesti, mutta ei omaa etuaan tavoittelen. Hän ennaltanäki ensimmäisessä kirjassa kammottavan jihadin, joka kylvää kauhua ja kuolemaa ympäri galaksia hänen nimissään. Nyt toisessa kirjassa tämä jihad on täydessä vauhdissa, eikä Paul ole onnistunut pysäyttämään sitä. Vaikka hän on keisari, ei hän pysty estämään kohtaloa ja zeitgeistia toteutumasta. Rautanyrkkinen hallinto on kuitenkin keino estää vielä pahemmat tulevaisuudenkuvat toteutumasta. Dune Messiahin tunnelma on fatalistinen ja lannistava. Tämä on kirja vallasta ja voimattomuudesta. Ensimmäisistä sivuista lähtien on selvää, ettei tämä tarina tulee päättymään millään tasolla onnellisesti.
Moni lukija on ilmeisesti pettynyt Messiahiin, koska he ajattelivat Paulin olevan sankari. Nämä henkilöt eivät ehkä lukeneet Dyyniä kovin huolellisesti: Dyyni ei todellakaan pääty onnellisesti, vaan enintään päähenkilöille tyydyttävällä tavalla. Dyynissä oli kylvetty kaikki ne siemenet, jotka puhkeavat synkkään kukkaan Messiahissa.
Erittäin hitaasta alustaan huolimatta Messiah oli lopulta oikein hyvä jatko Dyynin tarinalle, joka johdatti eeposta selvästi kolmatta osaa kohti, muttei kärsinyt ns. toisen kirjan syndroomasta vaan toimi pätevästi omana teoksenaankin.
III.
Children of Dune nostaa keskipisteeseen nimensä mukaisesti Paulin lapset Leton ja Ghaniman. Paul Muad'dibin sisko Alia toimii sijaishallitsijana Paulin lasten ollessa teknisesti vielä alaikäisiä. Mutta vaikka lapset ovat vain kymmenen vuotta vanhoja, heidän sisässään on lukemattomien sukupolvien verran kokemuksia, joihin he pääsevät käsiksi mystisin keinoin.
Tämän tarinan teema on vallan ja vaurauden korruptoiva vaikutus. Alia muuttuu ensin tyranniksi ja sitten joksikin vielä pahemmaksi. Mystinen Saarnaaja saapuu aavikolta syyttämään papistoa ja kansaa Muad'Dibin opetusten unohtamisesta, eikä ihan aiheetta. Ja jopa itse planeetta alkaa kärsiä vauraudesta: Arrakiksella on sadetta eikä vettä tarvitse enää pihistellä, mutta madot muuttuvat yhä harvinaisemmiksi.
En pitänyt Childrenistä yhtä paljon kuin Messiahista. Juonessa oli pari käännettä liikaa ja sen seurauksena koko kirja tuntui aivan liian pitkältä. Sata sivua ja muutama sivujuoni pois, niin kirja olisi paljon parempi.
Kommentit
Lähetä kommentti