Siirry pääsisältöön

Epäneutraali sukupuolikirja (toim. Simo Grönroos)

Eräänä aamuna duunissa odotti lokerossani erikoinen lahja: Suomen Perusta -ajatuspajan julkaisema esseekokoelma, jossa kirjoittajalistalta löytyy mm. Henry Laasanen ja Timo Hännikäinen. Hetken ihmettelin, mikä omituinen piiloviesti tässä oikein on, mutta ilmeisesti kirja oli lähetetty koululle ns. pyytämättä ja yllätyksenä, reksi oli hetken pähkäillyt sen kanssa ja sitten todennut, että tasa-arvotyöryhmä (johon kuulun) varmaan haluaa perehtyä opukseen.

Minä en tietenkään jätä tällaista haastetta vastaanottamatta, varsinkin kun opus oli varsin lyhyt. Mitä tästä kirjasta siis löytyy?

Kirjan toistuva teema on se, kuinka tasa-arvokeskustelu on vinoutunutta. Jos media haluaa kirjoittaa jostain tasa-arvoon liittyvästä asiasta, kutsutaan kommentoijaksi feministi. Mutta feministit eivät ole neutraaleja asiantuntijoita, vaan heillä on selkeä ideologia ja agenda. Feministit eivät myöskään tuo kirjoittajien mielestä esiin miehiä koskevia epätasa-arvoa luovia rakenteita: vaikka feministit myöntävät kyllä, että myös miehiä kohtaan esiintyy syrjintää ja sortoa, on miesten ongelmien korjaaminen feministien asialistalla vasta hyvin hyvin matalalla. Siksi kirjoittajat halusivat tasapainottaa julkista keskustelua tuomalla toisenkin näkökulman esiin.

Tämä oli hyvin raivostuttava kirja. Todella useat kirjoittajat toivat esiin ihan hyviä näkökulmia, mutta ilmaisivat ne niin tahallisen provosoivasti, että teki mieli olla kirjoittajien kanssa eri mieltä ihan vain silkasta ärsytyksestä. Esimerkiksi Henry Laasanen kirjoitti artikkelin, jossa hän kritisoi naistutkimusta. Naistutkimuksen (tai sukupuolentutkimuksen) kritisoiminen on tunnetusti kuin ampuisi kaloja tynnyriin, sillä kreiseimmät sukupuolentutkijat ovat todella kreisejä: olen nähnyt tutkimusyhteenvetoja, joissa esim. patriarkaatin sortoa pidetään syynä sille, että naiset ovat miehiä lyhyempiä. Jep. Tämä on siis helppo kohde, ja siksi olikin hämmästyttävä saavutus kirjoittaa kriittinen artikkeli, jonka jälkeen tunsin suurempaa sympatiaa naistutkimusta kohtaan kuin aiemmin. Laasanen ei nimittäin malta olla heittelemättä halpoja vitsinpläjäyksiä tekstinsä sisälle. Esimerkiksi hän kirjoittaa: "Feminismin, biologian ja evoluutiopsykologian yhdistäminen on teoriassa aivan mahdollista, mutta projekti ylittäisi luultavasti useimpien naistutkijoiden kognitiiviset kyvyt". HEH HEH, olipa varmaan omasta mielestä tosi hauskasti sivallettu. Tällaisilla heitoilla varmaan saa peukutuksia samanmielisiltä, mutta ei tällä edistetä minkäänlaista dialogia.

Se on todella sääli, koska kirjalla olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Parhaimmillaan se tuo esiin erilaisen näkökulman, joka ei ole mitenkään väärässä. Tiukemmalla toimitustyöllä tästä olisi saanut kirjan, jota uskaltaisi suositella oman kuplan ulkopuolelle katsomaan haluaville ihmisille. Koska on tässä tekstejä, joista olisi pienellä korjailulla saanut ihan hyviä.

Persujen 3. varapuheenjohtajaksi juuri valittu Juha Eerola kirjoittaa ehkä vähän yllättäen kirjan parhaimman tekstin miesten huonosta asemasta erotilanteessa, etenkin lasten huoltajuuden suhteen. Eerola on tästä aiheesta puhunut usein, eikä hänen tekstinsä ollut vihamielinen tai naljaileva, vaan ennemminkin surumielinen. Erotilanteessa lapset määrätään usein naiselle, ja jos nainen haluaa estää miestä tapaamasta lapsiaan, on se varsin helppoa. Tämä on tunnettu miehiä kohtaava tasa-arvo-ongelma, jolle pitäisi oikeasti tehdä jotain.

Marko Hamilo kirjoittaa taas kerran konservatismista. Tällä kertaa siitä, miksi sukupuoliroolit ovatkin just jees asia, tai vähintään väistämätön asia. Hamilon kirjoitustyyli on asiallinen, kuten yleensä, vaikka tekstin sisältö oli vähän tavallista köykäisempi. Mutta on siinä ihan hyviä kohtia, joissa hän puhuu sukupuolierojen biologiasta. Jos naisilla ja miehillä on pieniäkin eroja keskimääräisessä kiinnostuksen kohteissa, kilpailunhalussa tai joissain kognitiivisen kyvykkyyden osa-alueissa, näkyvät nämä erot todella isoina eroina jakauman ääripäissä. 180-senttisiä miehiä on enemmän kuin 180-senttisiä naisia, mutta 190-senttisten tapauksessa ero on vielä hurjasti vääristyneempi. Näinollen jos sukupuolten välillä on minkäänlaisia eroja, ja tarkkailemme vain äärimmäisiä esimerkkejä (esim. huippujohtajia tai nobelisteja), voi sukupuolten jakauma olla todella vääristynyt ilman minkäänlaista syrjintää. 

Nimimerkki Musta Orkidea oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta hän on biseksuaali transmies, joka on LGBT-liikkeen vastustaja. Tämä on ihan tuore näkökulma, ja siksi Orkidean tekstiä luki ihan mielellään, vaikka se onkin esseenä aika heikko. Liian paljon "2edgy4you"-asennetta, jossa hän selvästi ajattelee laukovansa rankkoja totuuksia, mutta päätyy kuulostamaan Ylilaudan juuri löytäneeltä teiniltä. "Sukupuolenkorjaushoidot turmelevat alkuperäisen kehon ja sen lisääntymiselimistön. Minusta ei koskaan voi tulla miestä. Tulen ikuisesti olemaan vain leikelty ja muokkailtu nainen". Hoh hoijaa. Tämä on aika väsynyttä edes provoksi.

Jukka-Pekka Rahkonen on Aito avioliitto -liikkeen nokkahahmo, joka kirjoittaa sukupuolineutraalin avioliittolain etenemisestä ja kamppailusta sitä vastaan. Tämä oli myös tosi kiinnostavaa, sillä oma tuttavapiirini oli about 100% homoliittolain puolella ja lain läpimenoa pidettiin loistavana askeleena tasa-arvon edistämisessä. Oli jännää lukea näkökulma, jossa lain vastustajat pääsivät kertomaan oman näkemyksensä tapahtumien kulusta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version