Märät säpikkäät. Sápmi underground - saamelaisten käyttöopas (Kirste Aikio, Esa Salminen & Suvi West)

Saamelaisuuden päivän (6.2.) kunniaksi tartuin Märät säpikkäät -komediasarjan tekijöiden kirjoittamaan teokseen saamelaisista ja saamelaisuudesta. Kirja on kirjoitettu humoristiseen ja kepeään sävyyn ja se käy läpi kaikenlaisia pikkuasioita, kuten perinteisten kenkien valmistuskaavan tai Kautokeinon pääsiäisfestareiden kulun. 

Se on nerokasta. Juuri tällaiset detaljit auttavat ymmärtämään vieraita kulttuureita. Jos kuvaa toista kulttuuria ylätasolta ja yleisillä käsitteillä, ei siitä synny ymmärrystä. Siitä voi syntyä ymmärryksen illuusio, mutta lopulta ihmiset vain pyöristävät kuulemansa lähimpään kliseeseen. "Ahaa, perinteinen puku joka pitäisi oppia tekemään itse. Kuinka ihanan perinteistä!". Vasta tarkempi kuvaus toisten pukuja syynäävistä naapurinrouvista ja "ystävällisiä" neuvoja antavista sukulaisista muuttaa kliseen elävän tuntuiseksi. 

Kun tekijät kirjoittavat, kuinka saamelaisten kansallispukua ei pidä pukea päälleen, ellei ole saamelainen, huomaan ajattelevani "ei tietenkään pidä". Järkytys! Enkö minä vielä vuosi-pari sitten pitänyt saamelaisaktivisteja hysteerisinä ylireagoijina, kun nämä pitivät gáktia käyttäviä ei-saamelaisia törkeinä kulttuuri-imperialisteina? Käytänkö minä nykyisin "gáktin" kaltaisia sanoja? Onko minusta tullut - kammottavaa ajatellakin - kulttuurisensitiivinen? 

Tai ehkä onkin käynyt niin, että saamelaiskulttuuriin tutustumisen myötä olen alkanut ymmärtää, miksi saamelaisia ottaa pannuun, jos joku pukeutuu feikki-saamenpukuun. Uhanalaisen vähemmistön huolet ovat vähän erilaisia kuin valtaväestön huolet. Vaikka joku norjalainen tai ranskalainen pukisi Suomi-paidan päälleen ja esittäisi sitten tyhmää humalaista, ei se minua haittaisi: onhan se vähän moukkamaista stereotypisoida toisia kulttuureja, mutta whatever. 

Mutta minulla onkin varaa antaa koirien haukkua, koska meidän karavaani kulkee. Saamelaisten karavaani meinasi jo lakata kulkemasta kaikkien suomalaistamistoimien ja sen sellaisten myötä. Jos saamelaisilla olisi oma valtio, eivät he luultavasti piittaisi lainkaan yhtä paljon. 

Kirjan kepeys on sen vahvuus ja heikkous. Kirjaa oli todella hauska lukea, ja siinä sivussa saa omaksuttua paljon tietoa ja kiinnostavia yksityiskohtia nykysaamelaisten elämäntavasta ja tapahtumista. Toisinaan gonzo-ote alkaa kuitenkin vähän maistua puulta, eivätkä pikkutuhmuudet tekstin sisällä jaksa huvittaa kovin montaa kertaa. 

Humoristisesta otteesta huolimatta kirja ei välttele vaikeita aiheita. Tämänlaiseen kirjaan olisi ollut todella helppo kirjoittaa vain tunturimökeissä krebaamisesta ja risku-blingi-kisoista, mutta kirjoittajat käsittelevät myös saamelaiskulttuurin pimeitä puolia. Seksuaalisen ahdistelun ja raiskausten yleisyyttä käsitellään kirjassa useaan otteeseen, eikä lainkaan vähättelevään sävyyn. Seksuaalivähemmistöjen huono asema Saamenmaalla otetaan myös puheeksi. 

Kirjailijoiden kriittinen ote yllätti minut: odotin, että ongelmat olisi mainittu, mutta niitä olisi heti yritetty vähätellä tai pienentää, mutta vielä mitä. Plussaa siitä.